Halpatyövoimaa Suomeen – Ruotsista

Tuttavapiirissäni olemme ihmetelleet, miten ruotsinkielisillä teattereilla on ollut varaa tehdä erityisen pitkiä musikaalieepoksia suurella ensemblellä. Näkemäni Svenska teaternin Kristina från Duvemåla alkoi klo 18.30 ja loppui klo 22.20, ja Åbo svenskan esitti Les Misérablesia miltei alkuperäispituudessaan eli yli kolmetuntisena. Samaan aikaan suomenkielisissä teattereissa katsotaan tarkasti, että esitys on ohi ennen iltakymmentä, koska sen jälkeen koko porukka orkesterimonttua myöten on töissä tuplapalkalla. Olimme jo päätyneet stereotyyppisimpään vaihtoehtoon: suomenruotsalaiset nyt vaan on niin rikkaita, että niillä on varaa kylvettää näyttelijänsäkin rahassa. Vaan kuinkas sitten kävikään...

Teatteritoimittaja Suna Vuori kirjoittaa tämän päivän Hesarissa, että ruotsinkieliset teatterit polkevat palkkoja laivaamalla Suomen lavoille ruotsalaista halpatyövoimaa. Ruotsalainen ohjaaja, professori Georg Malvius on tuonut Turun taideakatemiaan musiikkiteatterikoulutuksen täydennyslinjan, jolla suurin osa opiskelijoista on Vuoren kirjoituksen mukaan ruotsalaisia. Nämä ja monet Ruotsissa opiskelevat tai uraa aloittelevat löytävät sitten tiensä Suomen ruotsinkielisten teatterien lavoille matalapalkkatyövoimana, koska Ruotsissa rooleja ei riitä kaikille.

Suomessa teatterien vakituiseen henkilökuntaan ei juuri koskaan kuulu tarpeeksi näyttelijöitä, joiden osaaminen riittäisi musikaaleissa esiintymiseen, joten pääosa musikaalien esiintyjistä on aina ollut Suomessa vierailijoita – tässä ruotsalaisten teatterien tapauksessa nyt opiskelijoita. Vuoren mukaan Åbo svenskanin Hair-musikaalissa on yksi talon oma näyttelijä ja 20 vierailijaa. Ruotsissa musiikkiteatterikoulutus on Suomea paremmalla tasolla ja päteviä esiintyjiä on runsaasti odottelemassa tilaisuuttaan, joten jopa harjoittelijastatus Suomessa houkuttelee. Vuori on haastatellut Suomen näyttelijäliiton toiminnanjohtajaa, varatuomari Elina Mäntylää, jonka mukaan kuitenkin "vie­rai­li­joi­hin so­vel­le­taan Suo­men ruot­sinkielisis­sä teat­te­reis­sa esi­tys­palk­kio­mal­lin si­jas­ta kuu­kau­si­palk­ka­mal­lia, jol­loin kor­vaus per esi­tys jää lii­ton so­pi­maa ko­ro­tet­tua mu­si­kaa­li­kor­vaus­ta sel­väs­ti pie­nem­mäk­si". Samoin "Näyt­te­li­jä­lii­ton mu­kaan eri­tyi­ses­ti nuor­ten, vail­la näyt­te­li­jän pe­rus­kou­lu­tus­ta ole­vien ja liit­toon kuu­lu­mat­to­mien mu­si­kaa­li­esiin­ty­jien työ­so­pi­muk­siin liit­tyy lait­to­muuk­sia", mikä varmasti pätee suomalaiseen teatterikenttään yleensäkin. Ikäviä yksittäistapauksia on aina.

Erilaisten harrastelijoiden, opiskelijoiden ja muun vähemmän rahaa vaativan väen käyttöä tapahtuu toki suomenkielisissäkin teattereissa. Hesari kertoi 19.8.2012 työhajoittelua koskeneessa reportaasissaan sivumennen, että "esi­mer­kik­si par­hail­laan Alek­san­te­rin teat­te­ris­sa pyö­ri­väs­sä Alad­din-mu­si­kaa­lis­sa yh­del­le­kään työn­te­ki­jäl­le ei mak­se­ta palk­kaa". Aladdinin tehnyt Polar Illusions on uusi, nuorten musikaaliammattilaisten perustama suomalais-ruotsalainen musikaalituottajayhdistys, joka jo kotisivuillaankin ilmoittaa, että "Polar Illusionsin väki tekee työtään rakkaudesta teatteriin sekä silkasta ilosta". Tässä kohtaa täytyykin muistaa, että talkootyöllä toimiva nuori, yksityinen yhdistys on hieman eri asia kuin vanha ja arvostettu laitosteatteri, joka saa valtion tukea.

Puoli-ilmaiset, silkasta esiintymisen ilosta esiintyvät maallikkonäyttelijät ovat puolestaan monen, etenkin pikkupaikkakuntalaisen teatterin elinehto. Muistan nähneeni heitä ainakin Seinäjoen Vampyyrien tanssin ja Kouvolan Rebeccan lauluensemblessä, eivätkä he suinkaan ole Idolsiin haikailevaa nuorisoa vaan esimerkiksi tavallisia keski-ikäisiä, jotka kaipaavat vastapainoa päivätyölleen ja saavat harrastuksestaan vähän korvaustakin. Joukkoon tosin mahtuu varmasti niitäkin, jotka päiväunissaan tulevat löydetyksi päärooliin ja tähteyteen.

Miksi näiden ihmisten – päivätyötään toimistoissa, koululuokissa ja roska-autoissa tekevien innokkaiden teatteriharrastajien – esiintyminen sitten tuntuu vähemmän väärältä kuin opiskelijoiden? Harrastajateattereilla on Suomessa pitkät perinteet jo kesäteatterienkin muodossa, ja ainakin minä näen varsinaiset työharjoittelijat hyvin eri asemassa kuin harrastelijat. Opiskelijat ovat tulevia ammattilaisia ja usein jo varsin ammattitaitoisia musikaaliesiintyjiä, jotka ansaitsisivat paremman palkan leipätyöstään (ja joiden näkemisestä maksan mielelläni enemmän kuin keskivertoharrastelijan). Ryhtymällä halpatyövoimaksi he polkevat oman (tulevan) alansa palkkoja ja tekevät karhunpalveluksen niin itselleen kuin kollegoilleenkin. Ilmiö on yleinen työmarkkinoilla, kuten Hesarinkin reportaasi ilmaisesta työharjoittelusta osoittaa. Kuten Malvius Turun Sanomissa kommentoi, opiskelijoille on varmasti mukavaa päästä tekemään lopputyönsä ammattilaisteatteriin, mutta jos suurin osa musikaalin esiintyjistä on lopputyötään tekeviä opiskelijoita, voiko esitystä enää kutsua varsinaisesti ammattilaisteatteriksi?

Toki ilman pakosta mataliin palkkoihin suostuvia harjoittelijoita tai vain työskentelyn ilosta työskenteleviä Suomessa ei välttämättä nähtäisi näin isoja musikaaliproduktioita. Teatterikentän musikaalisara pelkän Sound of Musicin, My Fair Ladyn ja Cabaret'n varassa kuulostaa lähinnä painajaiselta. Työharjoittelukin on pohjimmiltaan täysin hyväksyttävä, perusteltu ja hyödyllinen asia. Mutta missä vaiheessa homma menee liian likaiseksi ja yleisön, opiskelijoiden ja ammattilaisten pitäisi nousta barrikadeille?

Linkit:
Suna Vuori: Ruotsalaiset polkevat musikaalipalkkoja (HS 30.10.2012)
Turun Sanomat: Turussa aletaan täydennyskouluttaa musiikkiteatterin ammattilaisia (30.3.2011)
Lari Malmberg: Paikan saa harjoittelija (HS 19.8.2012)

Elisabeth – Wien, lokakuu 2012

Elisabeth on yksi suosikkimusikaaleistani. Tätä ennen olin nähnyt siitä vain fennougrilaiset versiot ja Wienin dvd-taltioinnin, joten oli jo aikakin mennä katsomaan se saksankielisenä oikein teatterissa, etenkin koska rakastan sitä paljolti juuri lyriikoiden vuoksi. Michael Kunzen ja Sylvester Levayn musikaalien tapaan yksikään produktio ei ole ollut samanlainen, vaan ulkoasu, ohjaus ja jopa laulut eroavat toisistaan. Wienin uusin produktio on sekoitus edellisiä wieniläisiä ja Saksassa viime vuosina kiertänyttä kiertueproduktiota, minkä lisäksi siihen on lisätty yksi Kuoleman ja Elisabethin duetto, jota on aiemmin käytetty vain Unkarissa ja Japanissa Kuoleman soolona.

Elisabeth kertoo Itävalta-Unkarin keisarinna Elisabethista (1837–1898) ja pyrkii murtamaan sokerista prinsessamyyttiä, jonka 1950-luvun Sissi-elokuvat hänestä loivat. Musikaalissa ei ole hyviä ja pahoja hahmoja, vaan se kertoo erilaisista ihmisistä, jotka pyrkivät osin samoihin päämääriin mutta täysin ristiriitaisin keinoin ja milloinkaan ymmärtämättä toisiaan. Loppujen lopuksi kaikki jäävät yksin ja epäonnistuvat siinä, mitä pitävät kaikkein tärkeimpänä, ja juuri tässä piilee Elisabethin traagisuus. Kaikesta on maksettava hinta, ja Elisabethin tapauksessa täydellisen vapauden hintana on lopulta hänen koko elämänsä.

Esimerkiksi Elisabethin itsensä toimintaa on helppo ymmärtää, mutta samalla katsoja näkee hänen tekemänsä virheet, jotka eivät suinkaan muutu oikeiksi teoksi vain siksi, että ne ovat ymmärrettäviä. Elisabeth vihaa asemaansa keisarinnana ja hovin tiukkaa etikettiä ja keskittyy lopulta täysin itseensä ja vapaudentavoitteluun. Arkkiherttuatar Sophie ajaa pelkästään monarkian etuja, jättää tietoisesti välittämättä monarkian jalkoihinsa jättämistä ihmisistä ja odottaa samaa kaikilta muiltakin. Keisari Franz Josef yrittää tasapainoilla vanhoillisen äitinsä sekä liberaalien vaimonsa ja poikansa välillä, ja samalla absoluuttinen itsevaltias näkee valtakuntansa hiljalleen hajoavan nationalismin, demokratian ja maailmanpolitiikan alle. Elisabeth on tarina kokonaisen monarkian luhistumisesta ja yksittäisestä modernista introvertista, jota yritetään mahduttaa itselleen sopimattomaan rooliin. Elisabeth edustaa kaikkea sitä, mikä Habsburgien vallan lopulta hajotti, ja vaikka hän ei itse välttämättä juurikaan vaikuttanut hajoamiseen, hänen koko olemassaolonsa oli ristiriidassa häntä ympäröivän järjestelmän kanssa.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Pidän Harry Kupferin ohjauksesta valtavasti. Se korostaa hahmojen monitasoisuutta ja leikkii ihanasti visuaalisella symboliikalla. Verrattuna edelliseen Wienin produktioon ja siitä tehtyyn dvd-taltiointiin (2005) ohjausta, lavastusta ja puvustusta on hieman päivitetty, sekä hyvässä että pahassa. Yan Taxin uusi puvustus on kaunis ja toimiva – ja ehdottomasti vähemmän ysäri kuin vuoden 1992 kantaesityksestä peräisin ollut edellinen puvustus. Lavastuksessa käytetyt uudet projektiot sen sijaan olivat minusta turhan realistisia ja laimeita. Pidin edellisessä produktiossa nimenomaan sen symboliikasta, leikkisyydestä ja abstraktiudesta, ja nyt tuntui että sitä oli korvattu turhaan hienolla tekniikalla, joka ei tuonut tarinaan mitään uutta. Esimerkiksi wieniläiset kahvila-asiakkaat eivät ajelleet enää tivolin sähköautoilla vaan istuivat liikkuvilla tasoilla olevien pöytien ääressä. Tylsää! Paljon hilpeää Wien-symboliikkaa ja turistikitschillä leikkimistä oli onneksi säilytettykin, ja produktiossa on edelleen rakastamaani viehättävää itseironiaa ja Elisabeth-kultille irvailua myös lavastuksen tasolla.

Annemieke van Dam nimiroolissa on todella hyvä näyttelijä ja pidin hänen tulkinnastaan: nuoresta, elämäniloisesta ja herkästä tytöstä kasvoi ahdistuksen ja valtavan itsetuntoräjähdyksen kautta kyyninen ja luovuttanut keisarinna. Ensimmäisen näytöksen loppu, jossa kirjaimellisesti kuvankaunis keisarinna astuu ulos omaa myyttiään symboloivasta peilistä/taulunkehyksestä, oli lähes henkeäsalpaava.

Van Damin ainoa ongelma on hänen äänensä, joka vaihtaa laulusta huutamiseen heti, jos musiikki vaatii menemään yhtään korkeammalle. Äänessä on lisäksi epämiellyttävän terävä, kova ja vaivalloinen sävy. Äänellisesti (tai laulutekniikaltaan?) van Dam onkin ikävä kyllä huonoimpia kuulemiani keisarinnoja, kun taas hänen näyttelemisestään pidin valtavasti.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Näin Kuolemana sekä Mark Seibertin että walk-in cover Oliver Arnon. Kumpikin oli melko mitäänsanomaton ja karismattoman oloinen ja loisti vain sellaisissa kohdissa, joissa musiikki tai kohtaus itsessään luo Kuoleman ympärille vaikuttavuutta. Arno on lisäksi kovin nuoren ja poikamaisen oloinen, mikä itsessään ei olisi ongelma, mutta harteikkaammalle Seibertille suunnitellut vaatteet vaikuttivat liian isoilta hänen yllään. Lopputuloksena oli Kuolema, joka näytti lainanneen isukin vaatteita. Kemiaa ei kummallakaan ollut oikein kenenkään kanssa, ja minulle he lähinnä toimivatkin roolintäytteinä, joihin en enää sen kummemmin jaksanut kiinnittää huomiota. Kun kyseessä on miespääosa, se ei ehkä ollut toivottu vaikutus. Kuolemansuudelma kruununprinssi Rudolfille (peruskiva Anton Zetterholm) oli myös historian lyhyin.

Alussa mainitsemani uusi duetto Kein Kommen ohne Geh'n ei lopulta häirinnyt minua niin paljon kuin olin ajatellut. Se selittää auki Kuoleman ja Elisabethin motiiveja ehkä turhan paljon eikä olisi varsinaisesti tarpeellinen juonen kehityksen kannalta, muttei se varsinaisesti haitannutkaan. Muuten niin riehakkaat wieniläiset katsojat eivät tosin kummassakaan esityksessä taputtaneet kappaleen jälkeen, mikä ehkä kertoo kaiken olennaisen sen wau-faktorista.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Franziskus Hartenstein keisari Franz Josefina puolestaan onnistui tuomaan jonkinlaista persoonaa, karismaa ja sympaattisuutta rooliin, joka on tarkoituksella kirjoitettu melko mitäänsanomattomaksi. FJ oli siinä mielessä esimerkillinen keisari, että hän eli työlleen, mutta inhimillisestä näkökulmasta hän oli jotakuinkin yhtä persoonallinen kuin aanelosen paperi, ja se näkyy myös musikaalissa. Vaatii näyttelijältä taitoa saada yleisön sympatiaa myös Franzlin puolelle, ja Hartenstein onnistui siinä.

Minulla on lievä fiksaatio kertojahahmoihin, ja Luigi Lucheni on vuosikaudet ollut suosikkini niin musikaalien kertojista kuin Elisabethin hahmoistakin. Kupferin ohjauksessa Lucheni on teräväjärkinen ja yhteiskuntakriittinen pikkupaholainen, jolle mikään ei ole pyhää. Hän suhaa kehyskertomuksessa paljastamassa yleisölle likaisia totuuksia Elisabethista ja samalla härnää puolinäkymättömänä musikaalin henkilöitä, yllyttää vallankumoukseen ja tarjoilee kahvia. Vasta lopussa, kun hänen oma osuutensa Elisabethin elämässä tulee ajankohtaiseksi, pilkallinen ulkokuori alkaa rakoilla. Etenkin kakkosnäyttelijä Kai Hüsgen teki roolin vaikuttavasti, huumorilla ja herkullisilla yksityiskohdilla. Ykkösmiehityksen Kurosch Abbasissakaan ei ollut silti mitään vikaa.

© Herbert Schulze / Semmel Concerts

Olin etukäteen eniten odottanut Carin Filipcicin näkemistä Elisabethin äidin Ludovikan ja ilotalonemäntä Frau Wolfin kaksoisroolissa, enkä pettynyt. Filipcic säteilee lavakarismaa ja hurmaavan kieroa hyväntuulisuutta, ja hänellä on upea ääni. Yhdistelmä Ludovikan äidillisyyttä ja Frau Wolfin kiusoittelevaa ammattiylpeyttä oli mukaansatempaava, ja ensembleosat kuten työläisnainen Milch-kohtauksessa menivät samalla kaikkensa antavalla asenteella. Tällä naisella on hauskaa lavalla, ja se näkyy. Hän otti myös kaiken irti Luchenin härnäämisestä.

Daniela Ziegler arkkiherttuatar Sophiena oli yksi parhaista näkemistäni. Sophie määräilevänä anoppina on Elisabethin vastavoima muttei missään nimessä tarinan pahis, vaan tarinan kuluessa hänenkin näkökulmansa pääsee kuuluviin ja saa oikeutuksensa. Ziegler oli tasapainoinen kokonaisuus kulissientakaista itsevaltiutta ja rakastavaa äitiä ja isoäitiä, joka tukahduttaa pehmeämmän puolensa monarkian parhaaksi. Hänen viimeinen Bellaria-soolonsa oli sydäntäsärkevä.

© VBW / Brinkhoff & Mögenburg

Produktiossa oli paljon sellaista, joka ei oikein vakuuttanut tai tuntunut miltään, mutta teos itsessään on etenkin Kupferin ohjauksessa niin vahva, että se imi minut maailmaansa kaikesta huolimatta. Uutta produktiota on kritisoitu sosiaalisessa mediassa ja lehtiarvosteluissa aika reippaasti, joten odotukseni eivät olleet kovin korkealla, mikä osaltaan saattoi vaikuttaa positiiviseen yllättymiseeni. Ensemble veti täysillä ja molemmissa näkemissäni esityksissä oli tunnelmaa, jota tuon kokoisessa teatterissa usein on hankala luoda, joten kokonaisvaikutelmani jäi ehdottomasti positiiviseksi.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Eclipsis.org (suomeksi)

Kristina från Duvemåla suomeksi?

PMMP:n Paula Vesala kertoo Me Naisten haastattelussa suomentavansa Kristina från Duvemålaa ensi kevääksi. Mikään teatteri ei kuitenkaan toistaiseksi ole ilmoittautunut musikaalin esittäjäksi eikä edes huhuja ole kantautunut korviini, joten jollakin Suomen teatterilla on ihailtava kyky pitää salaisuuksia.

Björn Ulvaeuksen ja Benny Anderssonin virallinen Twitter-kanava kertoi Svenskanin ensimmäisten tiedotustilaisuuksien aikaan, että Kristina olisi seuraavaksi todennäköisesti tulossa Tampereelle. Myös Aftonbladet mainitsee, että musikaalia suunnitellaan Manseen. Tampereen Teatterin vuoden 2013 musikaali tunnetusti on Les Misérables, joten herää kysymys, olisiko Tampereen Työväen Teatteri lähdössä haastamaan Keskustorin Kurjia omilla Hämeenpuiston Hädänalaisillaan. Kilpailuasetelma olisi mielenkiintoinen, ja samalla Tampere profiloituisi Suomen Kurjuuspääkaupungiksi 2013.

Ainakaan itse en keksi mitään muutakaan teatteria, joka Kristinan kokoisen eeppisen spektaakkelin saisi pystytettyä, vaikka pienempikin produktio olisi kyllä tervetullut. Kristina myös sopisi TTT:n ohjelmistopolitiikkaan kuin valettu. Turun kaupunginteatterin Jekyll & Hyden ensi-ilta on tiedottajan mukaan 22. helmikuuta 2013, joten sinne duvemålalaiset eivät mahdu. Helsingin kaupunginteatterilta ratkaisu olisi melko outo, kun ruotsinkielistä produktiota esitetään parin kilometrin päässä vielä ensi vuonnakin. Seinäjoella ei minun tietääkseni tehdä ensi vuonna musikaalia. Tampere-talo on yksi mahdollisuus, mutta pidän epätodennäköisenä, että Kristinan kokoinen musikaali pistettäisiin pystyyn vain lyhyttä esityssarjaa varten. Pelkän konserttiversion taas voisi yhtä hyvin esittää ruotsiksi. Jäljelle jäävät pienemmät teatterit kuten Lahti, jossa tällä hetkellä esitetään Hairia.

Arvauksia, valistuneita veikkauksia, vihjeitä, tietoa?

(Asia erikseen on sitten se, osaako Paula Vesala lyriikoiden kirjoittamisen lisäksi myös kääntää, mutta se jääköön nähtäväksi.)

Muoks: Minulle huomautettiin, että on myös mahdollista, että Me Naisten toimittaja on ihan yksinkertaisesti ilmaissut asian väärin ja tarkoittanut "nyt keväällä" viime kevättä. Jutusta puuttuu toisaalta sekin tieto, selvisikö Vesala käännöstyöstään, mikä taas viittaisi ensi kevääseen. Jäämme odottamaan. Metro ainakin uutisoi käännöksestä tällä hetkellä päällä olevana työnä, eikä kukaan ole vielä korjannut tietoa vääräksi.

Empiirinen tutkimus: Svenska teaternin tekstityslaite

Svenska teaternilla on uudenlainen tekstityssysteemi, joka on käytössä ainakin Kristina från Duvemåla -musikaalissa. Lippukassan vierestä voi puoli tuntia ennen esitystä lainata pienen käteensopivan laitteen, josta voi valita tekstityksen joko ruotsiksi, suomeksi tai englanniksi. Joku jossakin klikkailee säkeitä ruutuun sitä mukaa kun niitä lauletaan, ja langattoman verkon kautta ne päätyvät katsojien ruuduille oikeaan aikaan.

© Svenska teatern

En olisi välttämättä tarvinnut tekstitystä*, mutta pakkohan hommaa oli testata. Ymmärrän ruotsia ja tunsin Kristinan juonen jotenkuten ennestään, mutta olin silti iloinen, että otin laitteen, koska muutama näyttelijä puhui sen verran paksua murretta, että ruostuneella kielitaidollani olisi pudonnut kärryiltä. Myös ensemblekohtaukset oli mukava saada suomennettuina, ja englanninkielisistä kohdista en olisi saanut selvää ilman nenäni eteen kirjallisina ilmestyneitä lyriikoita.

Paras puoli systeemissä on se, että tekstitystä ei tarvitse katsoa jos ei halua. Oranssi teksti ei hohda katsomossa eikä näy edes vieressä istuvalle, ja laitteen voi pitää sylissä ilman, että lavalle katsoessa silmänurkassa liikkuva teksti veisi omaakaan huomiota pois esityksestä. Kieltä voi vaihtaa, ja kerralla ruutuun mahtuu sen verran tekstiä, että lukiessa ehtii hyvin vilkaista, mitä pari sekuntia aiemminkin sanottiin. Minulla on taipumus sekoittaa henkilöhahmoja keskenään jos heitä on monta ja puvustus ei erottele heitä tarpeeksi selvästi, mutta koska ruudussa näkyi, kuka milloinkin laulaa, pysyin vaihteeksi todella hyvin perillä siitä, keitä tarinassa on ja kuka laulaa ja mitä.

Ruudussa pyörinyt Paula Vesalan suomennos oli ihan hyvä. Suurin osa tekstistä näytti osuvan sen verran hyvin nuotteihin, että jos Kristina koskaan esitetään suomeksi, Vesalan tekstitys saattaa hyvinkin toimia suomennoksen pohjana. Jotkin vaikeimmat kohdat olivat toistaiseksi musiikkiin sopimattomia ja joukossa oli muutama omituisuus, mutta muokkauksella käännöksestä voisi saada ihan esitettävän. Myös englanninkielinen tekstitys näytti olevan musikaalin englanninkielinen libretto eikä erillinen tekstitys tai käännös.

Kuva: AirScript

Ongelmana olikin se, että tekstitys oli kirjaimellisesti käännös ja sellaisena liian yksityiskohtainen tekstitykseksi. Tekstiä oli määrällisesti sen verran paljon, että sitä jäi helposti lukemaan pitkäksi aikaa, jolloin lavan tapahtumat jäivät katsomatta. Tekstiä olisikin voinut tiivistää samaan tapaan kuin tv-tekstityksissä, jolloin asia tulisi selväksi yhdellä vilkaisulla ja huomion voisi keskittää kunnolla lavalle. Käännöksistä kiinnostuneelle oli toki kiintoisaa verrata ruotsinkielistä ääntä ja suomenkielistä käännöstä reaaliajassa, mutta musikaalin tekstityksenä se ei oikein toiminut, koska tekstitys todella vie liikaa huomiokykyä. Olen törmännyt samaan ongelmaan Budapestin teattereissa, joissa tekstitys yleensä näkyy lavan yläpuolella, ja siellä käännös on tungettu vielä pienempään tilaan ja lausetta ei usein ehdi edes lukea loppuun ennen kuin se vaihtuu. Myös Åbo svenska teaterin Les Misérables -tekstitys oli samaan tapaan hoidettu (eikä Jukka Virtasen taipumus olla välittämättä suomen kielen sanajärjestyksestä musikaalikäännöksissään juuri auttanut asiaa). Svenskanin systeemi on siis parannusta siihen, mutta systeemiä voisi kehittää vielä edelleen ja palkata vaikkapa jonkun av-kääntäjän tiivistämään teksti lukijaystävälliseen muotoon.

Laitteen muotoiluun kaipaisin vielä sen verran parannusta, että voisin laittaa sen syliini ja ruutu olisi minuun päin kallellaan. Nyt se jostain syystä on poispäin kallellaan minusta ja laitetta joutuu pitämään kädessä koko ajan, mikä nelituntisessa esityksessä alkoi jo puuduttaa. Laite kannattaa hakea vasta juuri ennen esitystä, koska akku kestää aika lailla Kristinan ajan, ja jos laitteen hakee kovin aikaisin, akku ehtii loppua kesken esityksen – minun tapauksessani juuri, kun uusamerikkalainen metsähippi alkoi laulaa intiaaneista varsin jännällä ruotsilla. Jossain toisen näytöksen alun tienoilla teksti alkoi jo väpättää kevyesti ja himmetä vähitellen. Normaalimittaisissa esityksissä tätä akkuongelmaa ei tietenkään ole. Jouduin myös buuttaamaan laitteen aina sen jälkeen, kun se oli ollut pidempään käyttämättä (ts. ennen esitystä ja väliajan jälkeen).

* Ennen kuin kielitaitoni karttui, näin Unkarissa muutaman sellaisen esityksen, joista en etukäteen tiennyt mitään ja joiden kielestä en ymmärtänyt kuin sanan sieltä ja toisen täältä. Siihen tottui yllättävän nopeasti, ja vaikka esimerkiksi Monty Pythonin Spamalot-musikaalin kielelliset vitsit menivät yli hilseen ja lujaa, hauskuutta silti riitti.

Linkkejä:
Svenskanin uutinen aiheesta
Laitevalmistajan sivut