Something Rotten – Lahti 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Something Rotten eli Jotain mätää Lahden kaupunginteatterissa kertoo Retu ja Ruune Perästä, jotka yrittävät kirjoittaa menestysnäytelmää Elisabetin ajan Lontoossa. Veljesten homma ei mene aivan putkeen, kun taas heidän teatteriryhmänsä ex-jäsen Will Shakespeare menestyy soolourallaan suorastaan raivostuttavan hyvin. Kateuspäissään Retu päätyy kysymään ennustajalta muun muassa, että mikä on tulevaisuuden suurin teatteri-ilmiö. Ennustajalla on vähän usvaa näössään, joten erilaisten mutkien, vakoiluyritysten ja ideariihien kautta Perän veljesten tuleva esitys on, tadaa, musikaali nimeltä Omlet. Willillä on kuitenkin ikävä tapa varastella toisten tekstejä omiin nimiinsä...

Renessanssi! Kuva: Aki Loponen

Something Rotten on hilpeä soppa munahuumoria, Shakespeare-vitsejä, rakkautta, esitystaiteen historiaa ja musikaaliparodiaa, eli kokonaisuus on varsin shakespearemainen. Karey ja Wayne Kirkpatrickin ja John O'Farrellin musikaali kantaesitettiin Broadwaylla 2015, ja ensimmäinen Suomen-tuotanto oli mainio Törnävän kesäteatterin ulkoilmaesitys Seinäjoella kesällä 2021. Lahden kaupunginteatterin jälkeen musikaali on tulossa uutena tuotantona Åbo svenska teateriin. Pidin Törnävän esityksestä suuresti ja jännitin hieman, että miten Lahti selviää siihen verrattuna. Vertailu osoittautui kuitenkin (onneksi) vaikeaksi, ja molemmissa tuotannoissa on omat huippuhetkensä. Pienehkö ulkoilmanäyttämö ja suuri sisäsali ovat tiloinakin niin erilaisia, että Seinäjoella käyneelle Lahdessa on paljon uutta.

Ilkka Laasosen ohjaus Lahdessa on erinomaista laatuviihdettä, joka sai eloa jopa arkipäivän päiväesityksen yleensä varsin uneliaaseen yleisöön. Katsomossa oli sekä yläkoululaisia että bussilasteittain senioreja, ja katsojat tuntuivat viihtyvän hyvin ja myös näyttävän sen, mikä ei ole mikään vähäinen saavutus esitykseltä. Viihteellisen pintakerroksen ja show'n alla kulkee älykkäästi kudottu vaihtoehtoinen (?) versio siitä, kuinka Shakespearen suuret tekstit oikeastaan syntyivät. Draamasuuntautuneilla katsojilla on hauskaa Shakespeare-vitsien kanssa ja musikaalifani saa tunnistettavakseen joukon vaivihkaisia viittauksia kuuluisiin musikaaleihin. Osa parodiasta osuu Broadway-musikaalien kliseisiin enkä itsekään tunnista kaikkia vitsejä, mutta se ei haitannut kokonaisuuden ymmärtämistä. Teos on helposti lähestyttävä myös ensi kertaa teatteriin harhautuneelle katsojalle. Ilman intertekstuaalisuuttakin juoni on onnistunut tarina luovuuden tuskasta, showbisneksestä perhesuhteista, urakilpailusta ja rehellisyydestä.

"Mu-si-kaa-li!" Kuva: Aki Loponen

Musiikki on tarttuvaa Broadway-tyyppistä musikaalimusiikkia, josta on bongattavissa lukuisia viittauksia muihin musikaaleihin. Jyri Nummisen hauskat koreografiat steppinumeroineen täydentävät pastissit. Hajoilimme avecini kanssa erityisesti Les Misérables -kohdalle. Osa musikaaliviittauksista on ilmiselviä kuten Phantom of the Opera, mutta osa on pelkkiä vaivihkaisia melodianpätkiä ripoteltuna muun musiikin joukkoon. Mikko Koivusalon suomennos on yksi hänen parhaimmistaan: osuvia riimejä, hauskaa sanailua, sanaleikkejä ja sujuvaa tekstiä. Koivusalo on parhaimmillaan juuri tällaisissa humoristisissa teksteissä niin sanoittajana kuin kääntäjänäkin. Muutamassa nopeammassa kappaleessa sanat puuroutuivat, mutta niin ne tekevät samoissa kappaleissa Broadwayn levytykselläkin, joten ongelma ei liene suomennoksessa tai miksauksessa. Hieman moitimme muutamaa hyvin kovalla äänenvoimakkuudella soinutta kuorokohtausta, mutta todennäköisesti salin akustiikka on hankala eikä kaikkea vain saa kuulumaan kaikkialle tasapainoisesti. Muutoin Tommi Raitalan äänisuunnittelu oli täysin sujuvaa.

Bea, Retu, Ruune ja kaalikeitto. Kuva: Aki Loponen

Sari Suomisen anakronismeilla leikkivässä periodipuvustuksessa suosikkejani ovat ensemblenaisten ihanat renessanssipuvut ja Shakespearen glamrock-henkinen look, köh, näyttävine housuineen. Rikkaiden hahmojen asut ovat ihanan ylellisiä ja tavallisella kansalla on uskottavat rytkyt. Ihailin etenkin Suomisen tyylikkäitä ja hyvin tehtyjä korsetteja jo Lahden viktoriaanisessa Jekyll&Hydessa. Pekka Korpiniityn lavastus ja Harri Peltosen valosuunnittelu yhdistävät sopivassa suhteessa historiallista Lontoota ja Broadwayn blingiä.

Näyttelijöistä voimakkaimmin mieleeni jäivät Henna Wallin (Bea Perä) ja Tuomas Korkia-Aho (Shakespeare), mutta koko porukka teki tasaisen hyvää työtä ja näyttämöltä välittyi hyvä tunnelma ja lämpö. Shakespearen rooli on muutenkin näyttävä ja tilaa ottava, mutta Korkia-Aho on erinomainen hurmaavan kierona rokkaridiivana, joka ei kaihda mitään keinoja menestyäkseen. Bea on Shakespearen täysi vastakohta: reilu, reipas ja rehellinen kumppani epävarmuuksiensa kanssa painivalle Retu Perälle (Mikko Pörhölä). Bealtakaan ei kuitenkaan puutu oveluutta kun sitä tarvitaan yhteiseen hyvään. Retu on perinteisen epäonninen ja uppiniskainen sankari kuin Aku Ankka ikään, ja Retun onneksi hänenkin ympärillään on fiksua ja auttavaista perhettä korjaamassa hänen suurten suunnitelmiensa jälkiä.

Bardi luovuuden tuskissa. Kuva: Aki Loponen

Retun pikkuveli Ruune (Mikael Saari) on herkkä runosielu, jolla todella on lahjoja kirjoittajana. Retun raivoksi Ruune fanittaa Shakespearea täpöllä, vaikka Shakespeare yrittää jatkuvasti käyttää hyväkseen hänen ideoitaan. Romanttinen Ruune löytää sielunkumppaninsa ihanasta Portiasta (Tuuli Paju), idealistisesta puritaanisaarnaajan tyttärestä, joka saa kiksejä runoudesta. Nuorenparin myötä musikaali hellästi irvailee sokealle faniudelle, ja toisaalta Ruunen ja Portian syvä rakkaus kirjallisuutta kohtaan on sinällään rehellisen kaunista, se vain saattaa heidät haavoittuvaan asemaan heitä kierompiin ihmisiin nähden.

Tiivistys: suosittelen lämpimästi reissua Lahteen. Teatterin betonibrutalistinen ulkokuori kätkee sisäänsä näyttävän show'n, joka on toimiva sekoitus viihdettä, älyä ja tunnetta. Se sopii niin huumorintajuiselle teatterifanille kuin aloittelijallekin, ja kaikki on tehty korkealaatuisesti.

Momentum 1900 – TTT 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Momentum 1900 jatkaa Tampereen Työväen Teatterin vuosilukumusikaalien sarjaa ja samalla se on Työviksen 120-vuotisjuhlaesitys. Kantaesityksen ovat käsikirjoittaneet Sirkku Peltola ja Heikki Salo ja säveltänyt Eeva Kontu. Musikaalin keskiössä on vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttely. Vastoinkäymisistä huolimatta Suomen paviljonki sai näyttelyssä runsaasti palkintoja, ja se osaltaan auttoi luomaan kuvaa suomalaisista Venäjästä erillisenä kansana. Paviljongin suunnitteluun osallistui sellaisia nimiä kuin Albert Edelfelt, Ellen Thesleff, Akseli Gallén-Kallela, Eliel Saarinen ja Ville Vallgren, joiden työssä tiivistyi suomalainen kansallisromantiikan arkkitehtuuri, design, käsityöosaaminen ja sisu. Musikaalissa taiteilijajoukon vankkana perustana seisoo joukko suomalaisia työmiehiä, jotka on lähetetty ihmeelliseen Pariisiin rakentamaan paviljonki ja näkemään samalla vähän maailmaa.

Ennakkomarkkinoinnin perusteella en oikein osannut rakentaa mitään odotuksia Momentumin suhteen. Jälkeenpäin on edelleen sellainen olo, etten ole ihan varma, mitä olen katsonut ja miksi, ja bloggaaminen esityksestä on osoittautunut haastavaksi. Yksittäiset kohtaukset olivat kiinnostavia ja huippuensembleä seurasi mielellään, mutta teos itsessään on hassu sekamelska vähän kaikkea. On fennomaniaa, venäläistämisyrityksiä, luokkakysymyksiä, sosialismia, veljeyttä, taidetta, ryyppäämistä, pommiattentaatti, Pariisin ihmeiden ihastelua, sabotaasia, rakkaustarina, designia, koko 1900-luvun alun kaapinpäällinen kuuluisia tyyppejä sekä laulu Ville Vallgrenin ruokaresepteistä. Hetkittäin tuli sellainen olo, että tässä on yritetty tehdä Suomelle omaa Hamilton-musikaalia ja isänmaallisuuden kohottamisen lomassa houkutella nuorisoa katsomoon mm. rap-musiikilla. Paikoin idea toimii, paikoin ei. Tekijät ovat selvästi tehneet perusteellista taustatyötä, mutta lopputulos on vähän kuin jonkun suuri esikoisromaani: on haluttu kertoa kerralla kaikki mikä tiedetään ja sanoa kaikesta jotakin. Reipas kustannustoimittaminen olisi auttanut musikaalissakin.

Taiteilijat, työläiset ja paviljonki. Kuva: Kari Sunnari

Momentumin parasta antia ovat erilaiset Pariisin, maailmannäyttelyn ja Suomen paviljongin ihmeille rakentuvat kohtaukset, joissa Työviksen Suuri näyttämö, näyttämötekniikka ja suuri ensemble pääsevät kunnolla oikeuksiinsa. Tähtitaivas ja tanssijoiden valaistut valkoiset sateenvarjot kauniin musiikin taustana ovat lumoava näky. Olisin hyvin voinut katsoa kokonaisen konseptimusikaalin pelkästään maailmannäyttelystä ilman mitään sen kummempaa juonta kuin näyttelyn rakentaminen ja tekniikan ja muotoilun kehitys. Momentum on ylistyslaulu kansallisromantiikan luomisvoimalle ja osaajille, jotka puskevat sisun (ja alkoholin) voimalla läpi Venäjän sortotoimien, toimituksesta "unohtuneiden" rakennustarvikkeiden ja henkilökohtaisen säätämisen. Kun nauloja ei saada millään, tehdään sitten perinteisillä talonpoikaisilla puuliitoksilla. Herrojen ja renkien yhteistyö ei ehkä ole täysin saumatonta, mutta pitäviä saumoja siitä syntyy. Viimeisiä takan jugendinvihreitä kaakeleita muurataan vielä avajaisia edeltävänä yönä, mutta kaaospaniikista pusertuu esiin mitalien arvoista designia. Tämä oli aikansa radikaalia nykytaidetta, joka nykysuomalaisille on itsestäänselvää perinnettä. Tälle vastakohtana rakentui myöhemmin Aallon ja kumppanien radikaalin pelkistetty design, joka lopullisesti nosti Suomen maailmankartalle.

Taideopiskelijatar Verna (kesk.), Ellen Thesleff ja Beda
Stjernschantz. Kuva: Kari Sunnari

Sivujuonista olin vähemmän innoissani, koska usein tuntui että ne oli ympätty mukaan vain, koska musikaalissa yleisen mielipiteen mukaan kuuluu olla rakkaustarina ja dramaattista jännitystä. Yläluokkaisen taideopiskelija Vernan ja työläisnuorukais-Eliaksen rakkaustarina nostaa aiheiksi luokkaerot, vuoden 1917 sisällissodan juuret ja radikaalin työväenliikkeen, mutta kommunikoimattomuus, eestaas tahiminen ja melodramaattinen loppu eivät jaksaneet oikein kiinnostaa minua tässä kontekstissa. Kahden työläisveljeksen keskinäiset suhteet ja luonne-erot ovat sivujuonista mielenkiintoisin, osaksi koska Jussi-Pekka Parviainen (Kustaa) ja Saska Pulkkinen (Elias) ovat niin erinomaisia näyttelijöitä ja laulajia. Näitä kahta hahmoa olisin voinut katsoa enemmänkin, ja veljesten päämäärien kehittyminen ja vaihtuminen tarinan mittaan toi musikaaliin myös niitä harvoja rehellisesti liikuttavia hetkiä. Sisarusrakkaudesta ei, yllättävää kyllä, ole mitenkään liikaa musikaaleja. Parviainen on sympaattinen työväenaatteisena isoveljenä, joka joutuu valitsemaan politiikan ja perheen edun välillä. Pulkkinen pikkuveljenä taas kiipeilee pitkin näyttämöä kuin elävä viaton auringonsäde, jonka veljen puuhat vetävät mukaan vieraaseen ja pelottavaan maailmaan. Molemmat oppivat tarinan edetessä vastuuntuntoa mutta menettävät myös osan kauniista toiveikkuudestaan.

Hermanni, Elias ja Kustaa mualimalla. Kuva: Kari Sunnari

Beda Stjernschantzin (Pihla Pohjolainen) ja Ellen Thesleffin (Pauliina Saarinen) rakastuminen olisi myös potentiaalisesti kiinnostava juonikuvio, ellei koko tarinaa kerrottaisi pikaisesti keskellä isompaa kohtausta huonosti motivoituna ja noin minuutin epäuskottavalla dialogilla. Vaikutelmaksi jää lähinnä se, että tässä on haluttu ruksi jonkin moninaisuuskiintiölomakkeen ruutuun ja näyttää kaksi naista pussaamassa näyttämöllä. Noin ylipäätään Momentumissa on silti enemmän kiinnostavia naishahmoja kuin trilogian kahdessa edellisessä osassa, ja heillä on myös aiempaa järkevämpiä lauluja, jotka käsittelevät muutakin kuin miehiä. Toisaalta musikaalin naishahmot ovat myös oudon epätodellisia ja karikatyyrisiä, eikä heidän potentiaalistaan oteta läheskään kaikkea irti.

Proosateksti jätti paikoin aika hämmentyneen olon. Dialogi on ylevän saarnaavaa ja abstraktia, ja turhan usein kuulosti siltä kuin hahmot lukisivat repliikkinsä suoraan mummon kirjahyllyn mietelausekirjasta. Etenkin nuoren taideopiskelija Vernan (Emilia Keskivinkka) puhe on kuin peräkkäin aseteltuja Suuria Mietteitä taiteen olemuksesta, vapaudesta, itsenäisyydestä ja rakkaudesta. Jatkuvana virtana ne vievät toisiltaan painokkuuden, kunnes mikään niistä ei tarkoita enää mitään, saati jää mieleen. Voisin idealistisen Vernan tapauksessa ymmärtää korkealentoisuuden ironisena tyylikeinona, ellei muiltakin hahmoilta tipahtelisi yhtenään vastaavia alleviivattuja yhden virkkeen julistuksia.

Eliaksen tunteet interpretatiivisena tanssina.
Taustalla taiteilijat ryyppäävät. Kuva: Kari Sunnari

Käsiohjelmasta harmikseni puuttuu lista kohtauksista ja lauluista, mikä ei helpota teoksen hahmottamista. Yleensä se kielii siitä, että kohtausten järjestys on elänyt vielä käsiohjelman mennessä painoon. Peltolan ohjaajansanan mukaan musikaalia on työstetty viitisen vuotta, mutta vaikutelma on silti oudon keskeneräinen. Musikaali tuntuu yrittävän käsitellä aivan liian montaa aihetta liian monesta näkökulmasta. Kaiken runsaus on ehkä tarkoituksella luotua, mutta se turruttaa. Eeva Kontun musiikki täyttää tehtävänsä ja sopii kokonaisuuteen, mutta tällä kertaa mikään melodia ei oikein jää päähäni soimaan.

Eniten esityksessä pidän erinomaisista näyttelijöistä, joiden joukosta tuntuu riittävän kovia nimiä pienimpiinkin sivurooleihin. Sellaiset nimet kuin Pauliina Saarinen, Saska Pulkkinen, Anne-Mari Alaspää, Juha-Matti Koskela ja Petra Karjalainen olisivat itsessäänkin jo hyvä syy tsekata esitys. Vieraileva tähti Martti Suosalo on, no, Martti Suosalo ja hänen tyypilliset hahmonsa. Hassun lupsakka keski-ikäinen suomalaismies huumorikevennyksenä, usein hilpeässä humalassa. Ryyppäyskohtaukset eivät kenenkään esittäminä jaksaneet naurattaa, mutta Suosalon mainio pannumyssyyn ja mattoon somistautunut ortodoksikirkon patriarkka viihdytti, samoin valtakunnanomenaa mikkinä käyttävä tsaariparodia. Hamiltonin tuntevat tunnistanevat pastissin esikuvan. Toinen periodiuskollista ohjausta mukavasti rikkova kohtaus on toisen näytöksen Havis Amanda -hulluttelu, jonka kaltaista ironiaa olisin voinut katsoa enemmänkin.

Vallgrenin Ville patsaineen. Kuva: Kari Sunnari

Visuaalisuus on myös upeaa, eivätkä pressikuvat oikein tee oikeutta spektaakkelin näyttävyydelle. Hannu Lindholmin lavastuksen pääelementti on kiinteä metallinen kävelysilta, jonka rakenne tuo mieleen Eiffel-tornin. Sen taustalle Eero Auvisen valo- ja videosuunnittelu luo sadunomaista Pariisia, insinööritaidon ihmeitä ja maailmankaikkeutta. Tässä ei todellakaan maalata pienellä pensselillä. Marjaana Mutasen puvustus-, kampaus- ja maskeeraussuunnittelu pelaa hillityillä murretuilla sävyillä ja mustan ja valkoisen luomalla kontrastilla. Petri Kauppisen koreografiassa suosikkikohtiani ovat tanssijoiden numerot kuten patsaat Vallgrenin ateljeessa.

Monesti sekä ohjauksen, musiikin että koreografian tempo on vimmaisen hengästynyttä ja nykivää, ja hampaat irvessä kouristeleva liikekieli on vähän tunkkaisen tuntuista. Radikaali Larissa (Petra Ahola) syöksähtää paikalle, lausuu kiihkeästi jonkin Suuren Totuuden vallankumouksesta ja nykäisee itsensä taas toisaalle. Voi olla, että Peltolan tyyli ei yleisesti vain vetoa minuun, mutta jotain kovin teennäistä ja häilyvää hahmoissa on.

Ensemble ja meteoriittivitriini. Kuva: Kari Sunnari

Näin viikkoa aiemmin Jyväskylän kaupunginteatterissa Peltolan ja Salon varhaisen musikaalin Suruttomat (2004), joka teoksena on kaikin puolin huomattavasti järkevämmin rakennettu. Momentumissa on minulle liian iso tarina liian monen henkilön kautta kerrottuna, ja Kustaa ja Elias olivat ainoat, joihin ehdin kehittää jonkinlaisen sympatiasuhteen. Moni sinänsä kiinnostava yksityiskohta, repliikki tai hetki katoaa kaiken suuren ja hengästyttävän sekaan. Esitys pitäisi ehkä katsoa uudelleen, jotta siitä saisi paremman kuvan, mutta ajatus uudesta katsomiskerrasta väsyttää. Jos tämä olisi elokuva, kelaisin suoraan kiinnostaviin kohtauksiin ja katsoisin ne saman tien pariin kertaan saadakseni niistä kaiken irti. Teatterissa kykyni sulattaa uusia aistiärsykkeitä ja tietoa yksinkertaisesti ylikuormittui niin, etten jaksanut uppoutua edes niihin parhaisiin kohtiin. Harmittaa, koska tässä maassa ei tuoteta mitenkään liikaa musikaalikantaesityksiä, ja Työviksellä jos millä on hyvät resurssit toteuttaa niitä. Muistan nähneeni joskus nettikommenteissa näyttelijöiden toiveita yleisesti paremmasta valmisteluprosessista, workshop-kokeiluista ja muista ammattimaisista musikaalituottamisen metodeista, jotka ilmeisesti monesta teoksesta puuttuvat, ja näkemäni perusteella täytyy yhtyä niihin toiveisiin. Nyt teokset ilmeisesti päätyvät helposti näyttämölle raakileina, mikä tuhlaa kaikkien vaivaa ja rahaa.

Moni kriitikko ja katsoja tuntuu kyllä tykänneen, joten mahdollisesti en vain ole esityksen kohderyhmää. Kritiikkien perusteella Momentum jakaa mielipiteitä ehkä tavallista enemmän, mutten osaa sanoa, millaisesta esityksestä pitävän kannattaisi musikaali mennä ehdottomasti katsomaan. Musiikki on paikoin hyvinkin kaunista ja ulkoiset seikat ovat kunnossa, joten niiden ohella jotain vähän erilaista kaipaavalle esitys voi sopia.

Anastasia – Tampereen Teatteri 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Anastasia kertoo kuvitteellisen tarinan Venäjän viimeisen tsaarin nuorimmasta tyttärestä, joka kuin ihmeen kaupalla on selvinnyt hengissä vuoden 1917 vallankumouksesta – muistinsa menettäneenä ja itseään Anjaksi kutsuvana kadunlakaisijana. Pariisiin emigroitunut vanha leskikeisarinna Maria Fjodorovna on varma, että hänen kadonnut pojantyttärensä on vielä hengissä, ja tarjoaa rahapalkkion tytön löytäjälle. Kaksi hurmaavaa huijaria pestaa Anjan esittämään kadonnutta suuriruhtinatarta ja vie hänet ankeasta Leningradista 1920-luvun railakkaaseen Pariisiin.

Tampereen Teatterin uusin musikaali Anastasia on ennen kaikkea romanttinen prinsessasatu ja ottaa genrestään kaiken irti, mutta sekaan on lisätty jotain yhteiskuntakritiikin tapaistakin. Terrence McNallyn, Stephen Flahertyn ja Lynn Ahrensin musikaali Anastasia (2017) perustuu vuonna 1997 tehtyyn samannimiseen piirrettyyn elokuvaan. Musikaalia on kahden Broadwayn-vuotensa jälkeen esitetty vaihtelevalla menestyksellä muun muassa Saksassa, Espanjassa ja Japanissa. Piirretyn arkkipahis Rasputinia lepakkoineen ei ikävä kyllä nähdä musikaalissa, vaan hänen tilallaan on systeemin rattaissa tuskaileva neuvostoupseeri Gleb, joka ihastuu Anjaan. Samalla tarinan yliluonnollisimmat elementit ovat vaihtuneet Neuvostoliiton ankeuden korostamiseen.

Perhepotretti ennen vallankumousta. Kuva: Heikki Järvinen

Vielä piirretyn valmistuessa 1997 suuriruhtinatar Anastasiaa ei ollut löytynyt tsaariperheen jäänteiden joukosta, joten spekulaatiot tyttären kohtalosta velloivat ja Anastasiaksi julistautuneita naisia oli tullut julkisuuteen tasaisin väliajoin pitkin 1900-lukua. Anastasian hauta tunnistettiin lopulta 2000-luvulla, mikä hiljensi suurimman osan salaliittoteorioista. Musikaalin tarina toiminee nykykatsojalle parhaiten, kun sen ottaa täysin fiktiivisenä prinsessasatuna eikä isommin muistele historiantuntejaan. Juonenkäänteet muistuttavat ajoittain operettia, mutta operetin tavoin esitys tarjoaa myös runsain mitoin kevyttä eskapismia ja kimallusta keskelle arkea. Samuel Harjanteen ohjaus on tuttua tasaisen hyvää laatuviihdettä, joka ei mitenkään haasta katsojaa muttei sinänsä ärsytäkään. Välillä tuntui, että näyttelijät olisivat soololaulujen aikana kaivanneet enemmän tekemistä käsilleen, mutta todennäköisesti eleet kauden edetessä muuttuvat luontevammiksi. Pääpaino on kauniissa spektaakkelissa, ja sitä esitys tarjoaa kukkuramitalla. Jossain loppupuolella dialogi muuttuu vähän junnaavaksi, kun eri hahmot selvittelevät välejään, mutta kokonaisuus on kuitenkin sujuva.

Junassa kohti Pariisia. Kuva: Heikki Järvinen

Marjatta Kuivaston lavastus on kerrassaan upea. Hän on luonut teatteriin niin Leningradin palatsien rapistuvaa loistoa, ankeaa virastotodellisuutta kuin unenomaisen Pariisinkin. Värimaailma on lämmin ja yhdessä Tampereen Teatterin 1900-luvun alun sisustuksen kanssa se kietoo katsojan satuun. Lavastuksessa on vaikka millä mitalla kiinnostavia yksityiskohtia kuten tyhjyydessä leijuvat talot, Ritz-hotellin art deco -sisustus ja orkesterimonttuun sortuvat lattiakaakelit. Toni Haarasen videosuunnittelu täydentää näyttämökuvat ja läväyttää eteen henkeäsalpaavia näkymiä. Anja tanssimassa muistoissaan perheensä keskellä on visuaalisesti vaikuttavimpia teatterissa koskaan näkemiäni kohtauksia. Ylipäätään rakastin haavekuvien, kummitushahmojen ja elävien maalausten puikahtelua näyttelijöiden seassa, ja toisen puoliskon painajainen oli hieno. Junakohtaus oli jo saada minut hieman merisairaaksi. Pirjo Liiri-Majavan puvustus puolestaan on näyttävä kokoelma tsaarinajan ryöppyävää kultausta, 1920-luvun tyylikkäitä iltapukuja ja neuvostoköyhälistön kerrospukeutumista. Toisen puoliskon alku Pariisissa on kuin suoraan Maija Poppasen iloisesta lomapäivästä ja luo voimakkaan kontrastin ykköspuoliskon Leningradille. Chris Whittakerin koreografiat, Raimo Salmen kauniit valot ja Jonna Lindströmin kampaukset viimeistelevät kokonaistaideteoksen. Myös Marko Hilpon johtama orkesteri sekä Ivan-Nicolas Bavardin ja Jan-Mikael Träskelinin äänisuunnittelu ovat tilanteen tasalla.

 

Prinsessan pikakoulutusta. Kuva: Heikki Järvinen

Teatterin oma näyttelijä Pia Piltz on ihana nimiroolissa sisukkaana kadunlakaisijaprinsessana, joka on tottunut selviämään suurkaupungin arjesta, viranomaisista ja hämärätyypeistä terävän kielensä avulla ja muutamalla hyvällä itsepuolustusliikkeellä. Tätä neitosta ei tarvitse pelastaa ahdingosta mitenkään turhan usein, vaikka muuten täysin järkevällä naisella onkin hämmentävä taipumus hetkittäin unohtaa, mitä Neuvostoliitossa on järkevää sanoa ja mitä ei. Rahaa enemmän Anja kaipaa rakastavaa perhettä ja tietoa juuristaan, joten hän suostuu Dimitrin ja Vladin suunnitelmiin päästäkseen heidän mukanaan Pariisiin etsimään sukuaan. Anja on yksin ja vähän hukassa elämässään, mutta itsetietoinen prinsessa häilyy silti koko ajan pinnan alla. Ihailin Piltziä jo kymmenisen vuotta sitten TT:n Les Misérablesissa Époninen roolissa, ja hänen vahva lauluäänensä senkun paranee.

Katsoja näkee koko ajan, että Anja on Anastasia, joten siinä suhteessa esitys ei tarjoa jännitystä. Suurin sankarien kohtaama vaikeus on leskikeisarinnan (karismaattinen Sinikka Sokka) puheille pääsy ja vakuuttaminen siitä, että tämä tässä on hänen pojantyttärensä. Sopivien hetkien tullen Anja onneksi aina muistaa välähdyksenomaisia yksityiskohtia menneisyydestään. Hieman ihmettelen käsiohjelmassa ohjaajan kommentteja siitä, että Anja voisi olla myös joku huijari-Anastasioista, koska teksti ja ohjaus eivät viittaa siihen suuntaan mitenkään, päinvastoin. Huijariaspekti toisikin mukavaa särmää teokseen. (Käsiohjelma on muuten harvinaisen hyvin tehty, suosittelen ostamaan! Kiinnostavia haastatteluita, olennaista taustatietoa ja hyviä kuvia.) 

Anastasia, leskikeisarinna ja Ritz.
Kuva: Heikki Järvinen

Loppujen lopuksi Anjan oma hahmokehitys on aika vähäistä siihen nähden, että tarina kertoo hänestä. Musikaalin varsinainen kasvukertomus on varattu nimenomaan huijarinuorukainen Dimitrille, hiomattomalle timantille, joka esityksen kuluessa löytää omatuntonsa ja kuoriutuu epäluuloisesta kyynikosta varsin reiluksi kaveriksi, kiitos Anjan vaikutuksen. Petrus Kähkönen on Dimitrin roolissa jotakuinkin täydellinen sekoitus kunnollista nuorta miestä, katujen kasvattia ja itsenäistä huijaria joka ei kumarra ketään. Kähkösellä ja hurmaavaa huijarikreivi Vladia hurmaavasti esittävällä Ville Majamaalla on erinomaista yhteispeliä. He tuovat tarinaan mukavasti huumoria ja jalat maassa -asennetta vastapainoksi hieman haaveksivalle Anjalle, joka usein elää jossain muistojensa fragmenttien keskellä. Majamaa ja kreivitär Lilya esittävä Kaisa Hela ovat mainio operettien perinteinen ei-enää-niin-nuori subrettipari, jotka kuhertelevat taustalla pääparin pohtiessa, tykätäkö toisistaan vaiko eikö. Käsiohjelman mukaan ystävykset Hela ja Majamaa saivat improvisoida kohtauksiaan melko vapaasti, ja se myös näkyy näyttämöllä. Kaksikon kanssakäyminen on paljon luontevampaa ja eloisampaa kuin muu esitys, ja paikoin he varastavat show'n täysin.

Kreivitär Lily villitsee Neva-klubilla. Kuva: Heikki Järvinen

Musikaalin yltiöpäinen amerikkalaisuus hieman häiritsi. Neuvostoliitosta puhuttiin tilanteesta riippumatta Venäjänä kuten englanninkielisessä alkutekstissäkin, mutta olen jokseenkin varma, että suomalainen yleisö osaisi erottaa sen Neuvostoliitosta. Pariisi tuppaa amerikkalaisissa musikaaleissa esiintymään ranskankielisellä nimellään eksotiikan korostamiseksi, mutten olisi kaivannut samaa Parii-ilmiötä Suomeen. Ylipäätään sadunomainen, Eurooppaa ja Venäjää eksotisoiva ja historiallisia faktoja sivuuttava näkökulma tuntuu Tampereen keskustassa esitettynä vähän omituiselta. Piirretyn elokuvan fantasiapahis, helvetin esikartanoihin jumiin jäänyt kostonhimoinen Rasputin, voisi toimia musikaalissakin paremmin kuin nykyinen yritys tehdä tarinasta realistisempi. Anastasia ei ole oikein millään tasolla realistinen, joten sen kannattaisi ennemmin olla rehellisesti fantasiaa. Kommunismi toki on amerikkalaisessa esityksessä varsin luonnollinen mörkö.

Rasputinin myötä tarinasta jää myös puuttumaan kunnollinen antagonisti ja se uhkaa muuttua ennemminkin matkakertomukseksi. Velvollisuuden ja omantunnon kysymysten kanssa tuskaileva Gleb on liiankin symppis ja ahdistunut ollakseen todellinen uhka kellekään, jollei sitten itselleen. Glebin lauluiksi on kirjoitettu oikeastaan pelkkää balladiavautumista isäsuhteesta, vallankumoustraumoista, järjestelmästä ja Anjasta, mikä tekee hahmosta vähän epäuskottavan pahiksen. Puolittain odotin hänen lopulta tekevän javertit ja hyppäävän sillalta Seineen. Joel Mäkinen on hieno näyttelijä ja laulaja ja jossain toisessa teoksessa Gleb voisi olla hyvinkin mielenkiintoinen hahmo, mutta Anastasian kanssa hän on eri paria. Rasputinin kappale In the Dark of the Night on pahisbiisien ehdotonta aatelia, joten sikälikin ikävöin munkkivainaata ja hänen öttiäiskuoroaan.

Gleb ja Neuvostoliitto-tuska. Kuva: Heikki Järvinen

Reita Lounatvuoren proosasuomennos on sujuva ja kaunis, mutta Hanna Kailan laulusuomennosten taso perinteisesti vaihtelee. Esimerkiksi kreivitär Lilyn shownumero Maa tuo eilinen jäi mieleen hauskana ja sujuvana kohokohtana, kun taas iso osa kappaleista oli ok-tasoa tai kuulosti paikoin kömpelöiltä ja kiusallisilta. Kahden kääntäjän politiikka tapaa muutenkin tuottaa kaksijakoista tekstiä. Toisaalta ohjaajana Samuel Harjanteen repertuaari ei myöskään ole kovin tekstivetoinen, vaan hän näyttää luottavan ennemmin tunteisiin ja näyttävyyteen. Välillä esityksistä jää jopa sellainen olo, ettei sillä ilmeisesti ole kovin paljoa väliä, mitä näyttelijät tarkalleen laulavat, kunhan tekevät sen koskettavasti. Harjanne hallitsee suvereenisti Broadway-tyylisen näyttävän, pitkälle tuotetun ja valmiiksi pureskellun viihteen, joka on ennen kaikkea aistien elämys. Se on parannusta niistä takavuosien suomalaisista musikaaliohjauksista, joissa näyttelijät duetoivat vierekkäin kasvot kohti yleisöä ja välillä joku otti pari tanssiaskelta. Soisin silti näkeväni useammin musiikkiteatteria, jossa näyttävyyden ja tunteen lisäksi on myös sisältöä ja älyllistä haastetta. Olen nähnyt sellaisia ohjauksia Suomessakin, viime vuosina esimerkiksi Seinäjoen kaupunginteatterin Evitan (Tuomas Parkkinen) ja Jyväskylän kaupunginteatterin Phantomin (Maiju Sallas), ja olen aina iloisesti yllättynyt kohdatessani sellaisen. Hyvää musikaalia ei tarvitse tehdä valtavalla rahamäärällä, kunhan perusasiat ja tyylitaju ovat kunnossa.

Iloinen Pariisi! Kuva: Heikki Järvinen

Kaikesta nillityksestäni huolimatta viihdyin katsomossa ja menen katsomaan esityksen uudelleenkin. Kauneuden ja efektien vyörytys onneksi hämää tehokkaasti ja saa jättämään tarinankerronnan puutteet vähemmälle huomiolle. Anastasia on hieno esitys, jossa on lumoava visuaalisuus, osaavat näyttelijät ja kaunis musiikki. Se tarjoaa parin tunnin tauon reaalimaailmasta, kuin kimaltavan, lämpimän verhon katsojan ja kylmän todellisuuden väliin. Suolaisesta hinnasta huolimatta liput myyvät huimaa tahtia, etenkin kun tänä syksynä koronan karkottamat katsojat eivät muuten vielä oikein ole palanneet teattereihin. Hyvin tehty kevyt viihde on vaikea ja kulttuuripiireissä aliarvostettu laji, ja Anastasia tuntuu tulevan todelliseen tarpeeseen.

Suruttomat – Jyväskylä 2022

Sain esitykseen pressilipun.

Tarina on perin tavallinen. Pohjanmaalaisessa kylässä 1880-luvulla varakas Johanna ja tämän tuore aviomies Risto juhlivat onnellisina häitään, joissa humaltuvasta Ristosta alkaa paljastua epämiellyttäviä puolia. Kirkko, laki ja yhteisö sanelevat, että huonokin mies on perheen pää jolle naisen on alistuttava, joten tuoreen morsion onni vaihtuu äkkiä pakokauhuun ja häpeään. Seuraa nöyryytys toisensa jälkeen, kun Johanna yrittää selvitä perhearjesta, maksaa laskunsa ja peitellä miehensä edesottamuksia, ja huonostihan siinä käy. Kontrastia tarinaan tuo romaninainen Homsantuu eli Kerttu, jolle sosiaalinen paarian asema tuo omanlaisiaan vastoinkäymisiä ja toisaalta vapauksia taistella niitä vastaan. Kumpikin nainen kamppailee selviytymisestä yhteiskunnassa, jossa oikeuksia ja oikeutta saa syntyperän ja sukupuolen mukaan, ja yhteiskunta tukahduttaa heidät säälimättä.

Sirkku Peltolan käsikirjoittama, Matti Puurtisen säveltämä ja Heikki Salon sanoittama Suruttomat on Jyväskylän kaupunginteatterin syksyn 2022 musikaali. Teos sai ensi-iltansa Tampereen Työväen Teatterissa 2004 ja sai siellä aikaan melkoisen fani-ilmiön, ja Työviksen tuotannon fanipaitoja näkyi Jyväskylänkin ensi-iltayleisössä. Alkuperäisen tuotannon ohjannut Sirkku Peltola muokkasi käsikirjoituksen Minna Canthin Työmiehen vaimo -näytelmän (1885) pohjalta. Näytelmällään Canth kommentoi naisten taloudellista ja sosiaalista asemaa avioliitossa ja siten vähintäänkin myötävaikutti siihen lakiuudistukseen, että vuodesta 1889 aviovaimon varat eivät automaattisesti enää olleet aviomiehen täydessä hallinnassa. Suruttomat nostaa tekstistä esiin ennen kaikkea alkoholiongelmat, naisen sosiaalisen aseman ja syrjinnän.

Jyväskylässä ohjaaja Jukka Keinonen ottaa kaiken irti tekstin ironisuudesta ja tuo näyttämölle yllättävän hauskan mutta vaikuttavan tragedian, jota Puurtisen kansanmusiikki keventää ja syventää. Salo on sanoittanut laulut Canthin tekstien pohjalta mutta mainitsee käsiohjelmassa sanoittaneensa myös yhden oman kappaleen – sattumoisin ensimmäisen musikaalikappaleensa. Juomaripoika-niminen kappale uppoaa muuhun tekstiin sen verran hyvin, etten äkkiseltään olisi arvannut sen olevan Salon kokonaan itse sanoittama. Suruttomat on sentyyppinen musikaali, jossa laulut ovat juonenkuljetuksesta irrallisia numeroita ja pysäyttävät kerronnan kertoakseen enemmän hahmon tunteista tai syventääkseen tunnelmaa. Kokonaisuus on silti ehjä ja siirtymät vaivattomia. Pidän Keinosen tarkasti mietitystä henkilöohjauksesta, ja ylipäätään ohjauksessa on paljon pikku jippoja, jotka jäivät positiivisesti mieleen. Jouni Prittisen koreografiat ovat tälläkin kertaa hienot, etenkin häissä ja romanileirissä. Näyttelijöiden lisäksi ensemblessa on mukana ISO:n tanhuujia tanssivahvistuksina. Tellervo Syrjäkarin leikkisän periodipuvustuksen helmiä ovat Johannan mustavalkoinen hääpuku ja Kertun värikkäät vaatteet.

Häähumua. Kuva: Jiri Halttunen

Vaikka kehitystä on tapahtunut sitten Canthin aikojen, teos on edelleen ikävän ajankohtainen. Laki ei ehkä tue aviomiestä enää yhtä epäreilusti, mutta alkoholismi, yhteiskunnan misogyyniset asenteet, rasismi ja parisuhdeongelmat eivät juuri ole vanhentuneet. Viiltävän absurdeissa tilanteissa yhteiskunnan kaksinaismoraali kuplii esiin kuin metaani suosta. Miehen juominen on ympäröivän yhteisön mielestä itse asiassa vaimon nalkutuksen syytä. Vaimon olisi syytä olla kiitollinen siitä, ettei juoppo mies hylkää häntä vaan armollisesti sietää ahdistavia kotioloja. Jos vaimo vain viitsisi yrittää olla hyvä puoliso, hän saisi kyllä miehen juomisen loppumaan, mutta mies on onneksi valmis antamaan anteeksi vaimolle tämän puutteet. Pojat ovat poikia. Eihän vaimon sovi unohtaa vihkivalojaan ja luovuttaa heti, jos aviomies vähän vain käy vieraissa. Nykyään nämä argumentit soivat ehkä ennemmin alkoholistin tai pahoinpitelijän läheisen pään sisässä eikä julkinen asenneilmapiiri ole ainakaan yhtä suorasukaisesti samaa mieltä, mutta valitettavasti uhrin syyllistäminen on edelleen yleinen ilmiö.

Toisaalta mökin ovesta sisään astuva vieras mies on heti merkki vaimon häpeällisestä uskottomuudesta ja ystävältä saatu laina varmasti porttoudella tienattua rahaa. Naiset itse ovat Suruttomissa ahkeria syyllistämään toista naista ja pitämään kanssasiskon ruodussa ja Herran nuhteessa, mitä nykyään kutsuttaisiin sisäistetyksi naisvihaksi. Joukossa on myös se yksi "hyvä äijä", naisia ja naisellisuutta äänekkäästi halveksiva Sauna-Liisa (Piia Mannisenmäki), joka saa mieskavereiden hyväksynnän polkemalla toisia naisia alaspäin.

Työmiehen ja vaimon koti-idylli. Kuva: Jiri Halttunen

Esityksen komedia piilee nimenomaan täysin pokalla esitetyissä, alleviivaamattoman absurdeissa dialogeissa, joissa yhteiskunnan kaksinaismoralistinen logiikka onnistuu vääntämään itsensä kolminkertaiselle mutkalle. Välikevennyksenä on Juomaripojan kaltaisia kohtauksia, joissa sivistyneen yhteiskunnan tukipylväät käyvät kukin vuorollaan kiitollisina ylistämässä juopon ahkerasti maksamia viinaveroja. Kännäyksestä ei kuitenkaan revitä halpaa toikkarointihuumoria, vaan pohjavire on hyvinkin surullinen.

Tragikomiikan vastapainoksi Keinosen ohjaus tuo näyttämölle pysäyttävän epätoivoisia hetkiä, riehakasta iloa ja yhden hienoimmista näkemistäni kuolinkohtauksista. Kuoleman yhteydessä on myös mainittava Annina Nevantauksen kaunis lavastus ja Antti Silvennoisen valosuunnittelu, jotka tukevat hillittyä komediaa ja tarvittaessa repäisevät näyttämölle kunnolla draamaa. Nevantauksen lavastus hyödyntää feminiinisenä pidettyä symboliikkaa ja kodin ympäristöä, jotka kumpuavat Canthin tekstistä. Ruusuinen morsiuskruunu, juuriaan levittelevä kirkon puinen risti, lakanapyykki ja kangaspuut kasvavat kokoaan suuremmiksi elementeiksi, jotka vuorollaan vapauttavat tai tukahduttavat Johannan. Jyväskylän kaupunginteatteri on menossa kipeästi kaipaamaansa peruskorjaukseen eikä vanhalla näyttämötekniikalla juuri kikkailla, mutta onneksi se pakottaa keskittymään teatterin olennaiseen ytimeen: henkilöohjaukseen ja tarinaan, jotka Suruttomissa osuvat nappiin. Kontrasti seuraavalla viikolla näkemääni Tampereen Työväen Teatterin Momentum 1900 -musikaaliin oli melkoinen, vaikka molemmat ovat Peltolan ja Salon käsialaa, mutta sekä spektaakkelille että draamalle löytyy kyllä yleisönsä.

Kuva: Jiri Halttunen

Ei Suruttomat sentään kaikkia miehiä leimaa juopoiksi pettäjiksi tai sijoita kaikkia naisia madonna/huora-akselille. Hahmot ovat kokonaisia, moniulotteisia ihmisiä vahvuuksineen ja heikkouksineen, ja tunteet ohjaavat heidän toimintaansa siinä kuin järkikin. Jokainen tekee virheitä, mutta lain ja yhteisön suhtautuminen virheisiin vaihtelee sukupuolen ja yhteiskunnallisen aseman mukaan. Päähenkilö Johannan kävisi ehkä paremmin ilman turhaa ylpeyttä ja romanityttö Kertun ilman rakkauttaan, mutta kumpikin myös kestää valintojensa seuraukset sitkeästi kunnes romahtaa lopullisesti. Vaikka Johannan miehen Riston moraalintaju on liki olematon, hänen toimintansa on lopulta liikaa jopa hänen uskollisimmille ryyppykavereilleen. Ja mistäpä moraali kehittyisikään, kun ympäröivä maailma lakikirjoja myöten viestii siitä, että sellainen on akkojen juttuja ja mikä mies se sellainen on, joka ei vähän ryyppää tai petä. Ristohan ei edes lyö vaimoaan vaikka olisi humalassa, että kyllä on Johannalla käynyt hyvä tuuri! Rima ei miehelle ole kovin korkealla, joten miksi turhaan ponnistella sitä korkeammalle. Kilpakosija Yrjö (kiltti unelmavävy Sami Ulmanen) on ainoita selvästi kunnon miehiä näytelmässä, mutta ryyppyveikoista kuten hilpeästä Toposta (show'n varastava Paavo Honkimäki) löytyy heistäkin selkärankaa. Naisista järjen ääni tulee vanhapiika Vapulta (sympaattinen Jaana Pesonen), joka yrittää valaa Johannaan voimaa irtautua Ristosta, ja kun se ei onnistu, auttaa tätä parhaansa mukaan.

Saara Jokiaho on ihana iloisena ja vastuuntuntoisena Johannana, joka hiljalleen nujertuu olosuhteiden ja ylpeytensä alle. Jukka-Pekka Mikkosella on vähän epäkiitollinen tehtävä esittää hurmaavaa mutta umpipaskiaismaista ja lieroa Ristoa, joka iloisena sivuuttaa jokaisen mahdollisen tilaisuuden ajatella jotakuta muuta kuin itseään. Riston tekopyhyys ja kaksinaismoraali viedään niin yli että niille ei oikein voi kuin nauraa, kunnes muistaa että näitä tyyppejä todella on edelleen olemassa.

Ensembleromanien puvut on kierrätetty teatterin legendaarisesta
Mustalaisleiri muuttaa taivaaseen -musikaalista,
jonka Tuovi Räisänen puvusti. Kuva: Jiri Halttunen

Mustalaisromantiikka on nykyään hieman arka aihe fiktiossa, mutta Keinonen on mielestäni hoitanut sen käsittelyn asiallisesti. Suomen romaniyhdistys ry:ltä on pyydetty konsulttiapua ja se on antanut hyväksyntänsä esitykselle. Romanihahmot myös puhuvat osaksi romanikieltä, ja ylipäätään ohjaus pysyy nähdäkseni enemmän realismin kuin stereotypioiden puolella. Suruttomissa romanikulttuuri pitää peiliä ympäröivälle ”kunnialliselle” yhteiskunnalle ja lausuu siitä totuuksia, jotka varsinkin Canthin aikana lienevät olleet radikaaleja näyttämötekstissä. Samalla romanit ovat pilkattuja ja syrjittyjä, ja naisia pidetään halpoina ja laiskoina. Romaniyhteisö näytetään musikaalissa hyvin matriarkaalisena, ja kun esimerkiksi Kerttu tarvitsee yhteisön siunausta toimilleen, hän pyytää sitä tädiltään (aina mahtava Tytti Vänskä), joka puolestaan varmistaa asian iso(isoiso?)äidiltä (mainio Anneli Karppinen).

Kerttu ja Risto. Kuva: Jiri Halttunen

Yksi musikaalin vaikuttavimmista kohtauksista on Riston pettämän Kertun (ensi-illassa upea Siina Koivunen) näyttävä saapuminen Riston häihin ruoska muassaan. Kerttu on työteliäs ja kiltti ja janoaa rakkautta, mutta petettynä hänestä tulee kostonhimoinen. Toisin kuin alistumaan pakotetun Johannan, Kertun ei tarvitse noudattaa ympäröivän yhteiskunnan normeja ja ryhmäpainetta, vaikka romaniyhteisön säännöt häntä sitovatkin. Romaninaisena häneltä suorastaan odotetaan impulsiivisuutta ja sivistymätöntä käytöstä, joten hän ottaa osastaan hyödyn irti siellä missä voi ja luovii kätevästi eri yhteisöjen välillä. Häntä halveksuvat miehet ovat aivan valmiita maksamaan hänelle tanssiesityksestä ja vikittelemään häntä, joten heiltä saa sentään helposti kerättyä rahat pois. Yhteiskunnan kierona mustalaisena näkemä Kerttu on ironisesti näytelmän rehellisimpiä hahmoja eikä peittele tunteitaan tai motiivejaan tekopyhän julkisivun taakse kuten kyläläiset.

Panimme avecini kanssa merkille jälleen kerran sen, kuinka laaja ikäjakauma Jyväskylän kaupunginteatterin yleisössä aina näkyy, oli teos tai esityspäivä mikä tahansa. Nytkin väkeä oli varhaisteinistä vaariin, ja henkisen täti-ihmisen sydäntä lämmitti katsoa teinien rehellistä innostusta. Ainakin Jyväskylässä teatterissa käyminen näyttäisi olevan cool tapa viettää aikaa siinä missä some ja supersankarileffatkin.

Kuva: Jiri Halttunen

Etukäteen suhtauduin Suruttomiin vähän skeptisesti. Kansanmusiikki ei ole oikein minun juttuni, ja viina ja yhteiskunnallinen angsti eivät ensimmäisinä houkuta minua teatteriin. Musikaali osoittautui kuitenkin ennakkoluulojani huomattavasti hauskemmaksi ja koskettavammaksi esitykseksi. Se ei yrittänyt väkisin tiristää minusta kyyneliä, vaan herätti ajatuksia ja siinä ohessa myös viihdytti, ja loppu oli lohdullinen. Suosittelen lämpimästi kauempaakin tuleville. Mikään lastenmusikaalihan tämä ei ole, mutta katsomon teinit näyttivät jo viihtyvän oikein hyvin ja suosionosoitukset olivat myrskyisät.

PS. Tämän linkin takana Minna Canthin kotitalo ja liiketila Kanttila Kuopiossa kaipailee tukea ja lahjoituksia kunnostusta varten.

Next to Normal – Svenska Teatern 2021

Sain esitykseen lehdistölipun.

Next to Normal on hyvä musikaali sellaisillekin katsojille, jotka inhoavat musikaalien oletettua ylipirteyttä ja epärealistisuutta, loputtomia modulaatioita ja muita kliseitä. Se kertoo tavallisesta ylemmän keskiluokan perheestä, jonka arki pyörii kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan äidin ympärillä. Vuonna 2008 kantaesitetty amerikkalainen musikaali oli aikanaan vallankumouksellisen erilainen ja nosti suosioon pienimuotoisten, muutaman näyttelijän musikaalien alagenren vastapainoksi megamusikaaleille. Suomessa se nähtiin Helsingin kaupunginteatterin Studio Pasilassa jo 2010 sekä myöhemmin eri tuotantoina Tampereella ja Vaasassa.

Lääkerytmiryhmä, lääkäri ja lääkittävä. Kuva: Cata Portin

En ole koskaan ollut Next to Normalin suuri fani, joten lähdin teatteriin vähän skeptisenä. Svenska teaternin uusi tuotanto kuitenkin yllätti todella positiivisesti. Ensinnäkin esitys kuulostaa likimain täydelliseltä. Näyttelijöiden laulutaito on poikkeuksetta huippuluokkaa ja kapellimestari Kristian Nyman saa heistä irti hienoja sooloja, duettoja ja tarkasti harkittuja ryhmälaulukohtauksia, joissa jokainen osanen on kohdallaan ja harmoniassa. Samoin seitsenhenkinen orkesteri soi kauniisti, rockisti, herkästi. Kaikesta kuulee, että laulujen esittämiseen on todella panostettu. Andreas Lönnquistin tasapainoinen ja selkeä äänisuunnittelu kruunaa kokonaisuuden.

Tom Kittin säveltämä musiikki on modernia poprockia ja todella monitasoista, ja siihen musiikin ymmärrykseni loppuukin. Sen verran osaan päätellä, että Next to Normal vaatii vahvaa laulutekniikkaa ja osaamista, ja sitä tässä tuotannossa todellakin on. Voisin kuvitella, että joku musikaaleja yleisesti kammoava musiikintuntijakin saisi kiksejä tästä. Itse osaan vain sanoa, että kaikki kuulosti harvinaisen kauniilta. Olen aina pitänyt muutamia dramaattisempia kohtauksia musiikillisesti vähän turhan kepeän ja hyväntuulisen kuuloisina, mutta oma musiikkimakuni kallistuukin suureellisempaan suuntaan. Nopeammissa kappaleissa on hyvä meininki, kertovat ne sitten ahdistuksesta tai uhasta.

Ei silti, laulamisen lisäksi Maria Ylipää, Alexander Lycke ja kumppanit osaavat toki myös näytellä. Henkilöhahmoissa on nyansseja ja kehitystä (tässäkin olen erittäin paljon eri mieltä Hesarin kriitikon kanssa!). Markus Virta on ohjannut luontevan yksityiskohtaisen ja aidolta tuntuvan, ihmisen kokoisen musikaalin, joka kuitenkin toimii yllättävän hyvin Svenskanin suurellakin näyttämöllä. Välähdyksenomaiset epätodelliset hetket korostavat realismia ja tuovat usein mukanaan mustaa huumoria. Denny Lekström on erinomainen kahtena eri psykiatrina, joiden tietynlainen kasvottomuus ja raivostuttava neutraalius ja tyyneys kuvaavat alaa potilaan näkökulmasta.

Äiti, poika ja psykiatri. Kuva: Cata Portin

Brian Yorkeyn alkuteksti on Pulitzer-palkittu, mutta ruotsini ei ole erityisen vahvaa, joten en osaa sanoa, miten hyvin Linnea Sjunnessonin ja Fredrik Fischerin ruotsinkielinen käännös toimii. Ainakin se kuulosti sujuvalta laulettavalta ja herätti yleisössä asianmukaisia reaktioita. Musikaali on liki läpilaulettu ja tahti on välillä nopeaa, joten ruotsia heikommin osaavan kannattaa ladata tekstityssovellus pysyäkseen perässä. Suomenkielinen tekstitys näkyy myös näyttämön yläpuolella. Juoniselostuksen lukeminen etukäteen esimerkiksi englanninkielisestä Wikipediasta sisältää juonipaljastusvaaran, joten sitä en välttämättä suosittele.

Parisuhteet eivät ole ykkösjuttuni musikaaleissa, mutta Next to Normalin perhesuhteet ja äidin mielenterveysongelmien vaikutus niihin ovat kiinnostavia. Dianan (Ylipää) kaksisuuntainen mielialahäiriö hallitsee perheen arkea ja vaatii kaikkien jatkuvaa huomiota, jolloin muulla perheellä ei jää enää voimia huomioida toisiaan. En tunne kaksisuuntaista mielialahäiriötä tarpeeksi osaakseni sanoa, kuinka hyvin Dianan sairaus diagnoosia vastaa, mutta näyttämöllä se tuntuu painottuvan maniavaiheisiin ja harhoihin. Niissä ongelmana on se, että potilas itse ei välttämättä tunne itseään mitenkään sairaaksi, joten tilanne on raskas nimenomaan hänen läheisilleen. Vaikka Dianalla itsellään onkin maniavaiheessa hyvä olla, hänen läheisillään ei ole, ja lisäksi sairaus voi aiheuttaa vaaratilanteita.

Tytär Natalie (upea Sannah Nedergård) on äidilleen käytännössä näkymätön äidin traumojen vuoksi, ja äidin sairaus on aina ohittanut tärkeydessä hänen valmistujaisensa ja muut tärkeät nuoruuden merkkipaalut. Natalie ylisuorittaa, pyrkii täydellisyyteen ja oireilee pahasti, mutta kukaan perheessä ei silti huomaa häntä. Vähän pelottavan itsepintainen mutta symppis koulukaveri/poikaystävä Henrik (Pontus Simm) tuo rentoutta Natalien elämään, mutta siinäkin on ongelmansa. Esikoinen Gabriel (David Lindell) on unelmapoika ja epäterve tuki äidilleen. Isä Dan (Lycke) yrittää hampaat irvessä ja loputtoman toivon voimin pitää perheen arkea kasassa, mutta alkaa pahasti uupua vaimonsa sairauden ennakoimattomuuteen. Musikaali onkin tärkeä kuvaus siitä, miten mielenterveyden ongelmat eivät ole vain yksilön haaste, vaan ne vaikuttavat koko lähipiiriin ja pahimmillaan kertautuvat aiheuttaen lisää masennusta ja ahdistusta. Tunteet täytyy kohdata ja käsitellä, ja se olisi myös vastuullinen teko läheisten kannalta. Paikoin Dianan ja Danin tilanne rinnastetaan kohtauksissa Natalien ja Henrikin suhteeseen, ja haluan uskoa että jälkimmäisillä on valoisampi tulevaisuus.

Kahden sukupolven pariskunnat. Kuva: Cata Portin

Musikaalin mielenterveyshoitoja käsittelevissä kohtauksissa on välillä turhankin pelotteleva ja kauhisteleva sävy, jonka ohjaaja Markus Virta onneksi pitää tässä tuotannossa hyvin aisoissa. Esimerkiksi sähköhoitokohtaus on Svenskanissa yllättävänkin asiallisesti toteutettu. Hetkittäin musikaalista tulee kaikesta huolimatta sellainen olo, että kirjoittaja on mielen sairauksien käsittelyssä pyrkinyt dramaattisuuteen realistisuuden kustannuksella. Tarina tuntuu karnevalistisesti maalaavan kaikista hoitomuodoista melko mututuntumalla suhteettoman negatiivisen kuvan. Tunnen esimerkiksi itsekin ihmisiä, jotka ovat viimeisenä vaihtoehtona saaneet sähköhoitoa, ja se on kokemuksena ilmeisesti varsin tylsän draamaton. Eihän se hauskaa ole ja muistiongelmien riski on totta, mutta Diana on todella ääritapaus ja toinen vaihtoehto on usein korkea itsemurhariski. Kyllä, mikään hoitomuoto ei sovi kaikille, lääkityksiä joudutaan säätämään paljon ja pitkän aikaa, lääkkeillä on vaihtelevia sivuvaikutuksia, psykoterapia on usein vuosien prosessi ja välillä kaikki se on turhauttavaa tarpomista vaiheesta toiseen. Potilastarinoita on monenlaisia ja koko homma herättää välillä hyvinkin mustaa huumoria, mutta ulkopuolelta kauhisteleva sävy tuntuu musikaalissa vähän... epäeettiseltä? Ei tässä sentään mitään lobotomiaa tehdä. Joskus vain joutuu valitsemaan kahdesta riskialttiista vaihtoehdosta sen vähemmän hengenvaarallisen riskin. Jossakin määrin teos ehkä tunnistaakin asetelman, koska Diana hermoilee sähköhoitoa ja muistelee näkemäänsä elokuvaa (Yksi lensi yli käenpesän, 1975), josta hänen mielikuvansa ovat peräisin. Samalla tavoin musikaali luo ja toistaa mielikuvia, muttei välttämättä paljoakaan todenmukaisemmin kuin vanha elokuva.

Sairaus voi kaikessa raskaudessaankin olla tuttua ja turvallista, ja sen lääkitseminen tarkoittaa askelta tuntemattomaan. Ihmissuhteisiin sairauden ja lääkitysten kanssa säätäminen tuo vielä omat haasteensa. Kuka ihminen sairauden alla on, vai onko sairaus jo osa persoonaa? Missä menee sairauden ja oman persoonan raja? Muuttaako lääkitys persoonaa vai tuoko se vain persoonasta esiin puolia, jotka aiemmin ovat hautautuneet sairauden alle? Ihmisen luonne kehittyy aikuisiälläkin, mutta mikä on normaalia kehitystä ja mikä sairauden etenemistä tai paranemista tai lääkkeiden sivuvaikutusta? Mikä edes on normaalia? Dan yrittää löytää 18 vuotta aiemmin tapaamansa naisen Dianan oireilun alta, mutta siitä naisesta ei välttämättä ole paljoa enää jäljellä edes aikuistumisen ja vanhemmuuden jäljiltä, saati sitten trauman ja trauman laukaiseman sairauden jälkeen. Dan yrittää tukea, olla hyvä puoliso, elää normaalia elämää ja ymmärtää vaimoaan, mutta loppujen lopuksi hän on turhauttavan yksin. Avioliitossa luvataan tukea toista myötä- ja vastamäessä, mutta kuinka isosta vastamäestä ei enää selvitä, etenkään kun ei saa vastatukea? Englanninkielinen sanonta "älä sytytä itseäsi tuleen lämmittääksesi toista" on hyvä ohjenuora, mutta tilanne harvoin on niin mustavalkoinen. Tilanteet kehittyvät ja muuttuvat hitaasti, vaihe vaiheelta, ja yhtäkkiä sitä saattaa vuosikymmenen jälkeen havahtua olevansakin jo loppuun palanut.

Kuva: Cata Portin

Musikaalissa sivutaan paljon todellisuuden ja kiiltokuvaelämän ristiriitoja, ja se näkyy myös visuaalisuudessa. Erik Salvesenin suunnittelema lavastus on kuin suoraan Instagramin skandinaavisista sisustusblogeista. Kaikki näyttää täydelliseltä ylemmän keskiluokan arjelta, tyylikkäältä mutta rennolta, harmonisilta luonnonläheisiltä värisävyiltä ja juuri oikealla tavalla huolettomasti sohvalle jääneiltä torkkupeitoilta. Koko näyttämö on perheen avaraa ja valoisaa asuntoa, missään ei ole väliseiniä eikä minnekään pääse pakoon perheen tilannetta. Lavastuksen eri tasot muuntuvat näppärästi Tom Kumlinin valosuunnittelulla eri tiloiksi kuten kouluksi, psykiatrin vastaanotoksi ja parkkipaikaksi, mutta valoläikän ympärillä vaanii aina kodin ahdistavuus. Parvekkeen ja sen kautta näkyvän taivaan hyödyntäminen vaivihkaa symboliikassa on sekin mielenkiintoista.

Myös Teemu Muurimäen puvustus tavoittaa lifestyleblogin tyylin täydellisesti: trendikkään ajattomia neuleita, näennäistä rentoutta ja mukavuutta, neutraaleja luonnonsävyjä. Vain tytär Natalie sinisissä hiuksissaan, maihareissaan ja hieman nuhjuisessa rocktyylissään erottuu muusta perheestä. En osaa päättää, onko se Natalien yritystä kapinoida ja irrottautua perheestään vai henkisen erilaisuuden demonstraatio vai molempia. Rakastuin täysin Natalien tanssiaispukuun, joka ei sopisi minulle ollenkaan mutta näyttää Nataliella itkettävän hyvältä ja täydellisen nataliemaiselta.

Vävykokelaalle esitellään perheidylliä. Kuva: Cata Portin

Pidän tarinan lopusta, joka ei ole mikään pakonomainen happy ever after vaan uskottava askel positiiviseen suuntaan, vaihteeksi rauhallisempi ylämäkivaihe sairaudessa ja sen hoidossa. Rakkaus on joskus etäisyyden ottamista, vastuullista itsestä huolehtimista ja voimien keräämistä. Next to Normal on niitä musikaaleja, jotka toisissa katsojissa aiheuttavat parin tunnin katarttisen räkäitkun. Itse aloin niiskuttaa vasta lopussa siinä ensimmäisessä toivonpilkahduksen herättävässä kohdassa, kun 16 vuotta henkisesti poissa ollut äiti vihdoinkin huomioi tyttärensä. Musikaali ei siinä mielessä ole selviytymistarina, että joku kertoisi lehtihaastattelussa selättäneensä vaikeudet, hypänneensä oravanpyörästä ja elävänsä nyt uutta elämää. Se kertoo kuitenkin selviytymisestä vaikeuksienkin keskellä ja askeleista parempaan suuntaan.