30 marraskuuta 2014

Seili – Turku 2014

 Sain esitykseen lehdistölipun.

En oikein osannut odottaa Turun kaupunginteatterin Seili-musikaalilta mitään, mutta sen vuoksi tai siitä huolimatta yllätyin positiivisesti. Seili on muodikkaasti jukebox-musikaali, ja musiikki koostuu suomalaisten naisartistien lauluista, mutta ne oli sovitettu musikaaliksi tavallista huolellisemmin. Tosin tunnen huonosti suomalaista musiikkia enkä tunnistanut lauluista ainuttakaan, mikä varmasti auttoi minua keskittymään itse musikaaliin. Lauluilla kuitenkin oli tarkoituksensa eikä yksikään tuntunut väkisin mukaan ympätyltä. Pisteet siitä sovittaja Jussi Vahvaselälle.

© Otto-Ville Väätäinen / TKT

Nuori Sofia (eloisa ja upea Helmi-Leena Nummela) ei halua naida isänsä määräämää vanhempaa aviomiestä vaan karkaa. Paetessaan hän osuu suoraan kulkukauppias Johanneksen (Petja Lähde) syliin ja lähes saman tien sänkyynkin. Vaikka Johannes on aamun tullen häipynyt, salamarakkaus jää elämään molempien mieliin. Johannes palaa vaimonsa Marian luo muttei saa Sofiaa mielestään ja päättää lopulta etsiä tämän. Naiivin mutta tahdonvoimaisen Sofian tie taas vie rahapulassa prostituoiduksi, irtolaiseksi ja sen verran pahoihin ongelmiin, että hänet lähetetään loppuelämäkseen Seilin surullisenkuuluisalle mielisairaalasaarelle. Pystyykö Johannes pelastamaan Sofian? Saavatko rakastavaiset toisensa vai erottaako meri heidät ainiaaksi? Saako paha palkkansa?

Tarinana Seili on mukavan kompakti. Ylimääräisiä numeroita kuten alkusoittoja ei juuri ole, vaan heti alkaa tapahtua ja tarina etenee reippaasti. En ole romanttisen melodraaman ylin ystävä, mutta rakkaudella ei onneksi jäädä alun jälkeen mässäilemään vaan tarina kulkee koko ajan, joten kaltaisellani epäromanttisella katsojalla säilyy mielenkiinto. Huolimatta alaotsikosta "Musikaali hullusta rakkaudesta" Seilissä on minusta kyse ennemminkin erilaisista elämänkohtaloista ja hulluuden hoidon historiasta.

Juoni on melko simppeli ja muistuttaa vanhojen Suomi-filmien opettavaisia lankeemustarinoita naisista, jotka ajautuvat huonoille teille. Seilin näkökulma on kuitenkin paljon feministisempi. Viatonta tyttöä käytetään härskisti hyväksi joka käänteessä, ja sadan vuoden takainen yhteiskunta mahdollistaa sen liiankin hyvin. Maailma kuuluu miehille, ja naiset, jotka eivät mukaudu siihen, tuomitaan hulluiksi ja he joutuvat Seiliin. Olisin Sofian kohtaaman paskiaiskavalkadin kontrastiksi kaivannut musikaaliin edes yhtä rehellisen hyväsydämistä miestä, mutta mieshahmot jäävät melko yksiulotteisiksi sioiksi. Tätä korostaa vielä se, että puolta heistä esittää sama näyttelijä (kiitettävän etova Petri Rajala). Muutama uranainen (ylihoitajatar ja parittaja) oli onnistunut selviämään itsenäisenä miesten maailmassa, mutta hekin olivat miesten tapaan alhaisia ja häikäilemättömiä. En nähnyt tekijöiden edellistä musikaalia Kakolaa, joka ilmeisesti kertoi linnakundeista miesartistien musiikin tahtiin, mutta olisi kiinnostavaa tietää, olivatko siinä puolestaan naiset kaikkien ongelmien syy.

Seiliin soudetaan. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Seilin naiset olivat hyvinkin kiinnostavia. Suosikkini oli puhumaton Alma (jälleen hyytävän hyvä Kirsi Tarvainen), joka oli piristävä sekoitus kilttiä äitihahmoa ja palavasilmäistä kapinallista. Sain Alman tarinasta vahvoja Siintää Sargassomeri -viboja, ja käsikirjoittaja Satu Rasila on varmasti lukenut Kotiopettajattaren romaaninsa, mahdollisesti sen ohella myös feministisen lukutavan tiiliskiven The Madwoman in the Attic (Gilbert & Gubar 1979). Loppupuolella Alma nousi koko patriarkaalisen luterilaisen järjestelmän vastaiseksi terroristiksi ja toi mieleeni Akseli Gallen-Kallelan maalaaman Louhen.

Minna Hämäläisen esittämä kivenkantaja-Hilda oli karmivan liikuttava ja symboloi todennäköisesti hyvin suurta aikoinaan ongelmiin joutunutta naisjoukkoa. Riitta Salminen ei jostain syystä koskaan ole oikein iskenyt minuun, mutta traumoissaan riehuva Sigrid on hänen tähän mennessä näkemistäni hahmoistaan todentuntuisin.

Sofia tapaa Seilin naiset. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Ylipäätään Seilin naisissa oli jotain kalevalaisen alkuvoimaista ja kesytöntä. Ei ihme, ettei heitä ollut uskallettu päästää kunniallisen kansan pariin. Manaava, alkusoinnuilla leikkivä musiikkikin alkoi muistuttaa Värttinän loitsivimpia tulkintoja. Suurimman osan naisista hulluus tai "hulluus" oli miehen aiheuttamaa, ja heidän tarinoidensa kirjo sai musikaalin jossain vaiheessa muistuttamaan Chicagon Cell Block Tango -kappaletta. Nekin, jotka olivat joutuneet Seiliin terveinä, näyttivät ennen pitkää niksahtaneen ympäristön vaikutuksesta. Nautin mielisairaalassa vallinneesta suorasukaisesta, itseironisen mustasta huumorista, jossa laskettiin häpeilemättä leikkiä naisten asemasta, hulluudesta ja kuolemasta. Samalla naispotilaiden keskinäinen solidaarisuus ylitti musikaalin kaikki muut ihmissuhteet ja voimat.

Jonkinlaiseksi Seilin naisten vastakohdaksi oli asetettu Johanneksen vaimo Maria, joka kiltisti hoiti kotona lapsia miehensä ollessa töissä maailmalla. Anna-Maija Jalkanen oli sympaattinen petetty vaimo jo HKT:n Tohtori Zivagossa, ja Mariana hän pääsi sentään purkamaan tunteita petollista aviomiestä kohtaan. Jalkasella on myös todella kaunis ääni. Jollain tavoin Mariakin silti rinnastui Seilin naisiin ja tuntui hahmona väläyttelevän mahdollisuutta, että naisen päätyminen Seiliin riippui ihan vain sattumasta. Marian lapsi oli melkein hukkunut hänen silmiensä edessä, mutta toisin kuin muutama syyllisyyden murtama Seiliin joutunut, hän oli pystynyt pelastamaan hukkuvan.

Alvar ja Ida hoitelevat. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Mieleenjäävin mieshahmo oli Mika Kujalan esittämä ylilääkäri Alvar. Oli mukava nähdä Kujala vaihteeksi pahisroolissa uhkaavana ja vastenmielisenä Seilin diktaattorina, ja hänellä on hienon synkkä ääni. Miespäähenkilö Johannes jäi vähän säälittäväksi häntäheikiksi, vaikka Petja Lähde kovasti tuskailikin rakkauden ja velvollisuuden välillä. Laulutkin olivat suht persoonattomia. Erityismaininta taas menee Jukka Aaltosen esittämälle soutajalle, joka oli pienestä luotu hauska karikatyyri.

Kaiken sen juonenrakennuksen jälkeen musikaalin loppu tuntui pikkaisen antiklimaattiselta ja yhtäkkiseltä. Ratkaisua olisi mielestäni voinut pohjustaa ja käsitellä enemmän, mutta ehkä tekijöiden tarkoitus oli jättää kysymyksiä auki.

Hilda ja Sofia. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

Jani Uljaksen suunnittelema lavastus oli yksinkertainen ja utuisen kaunis. Muutama liikuteltava väliseinä, taustaverho ja pari penkkiä riittivät luomaan viitteellisiä tiloja, maisemia ja säitä. Videoprojektioita (Sanna Malkavaara) käytettiin paljon, ja ehkä vaikuttavin oli Sofian usvainen matka Seiliin halki veden. Naisten taustatarinoita oli videoitu kesäisen suomalaiskansallisissa maalaismaisemissa, ja videot heijastettiin taustalle heidän kertoessaan tapahtumista ennen Seiliä. Idylliset kesäiset videot ja tapahtumien konkreettinen näytteleminen niillä loivat mukavasti kontrastia mielisairaalan hyvin viitteellisiin lavasteisiin. Pahoja asioita tapahtui kauniissa idyllissä, ja Seili tuntui konkreettisesti olevan irrallaan realistisesta arkitodellisuudesta, joka oli jäänyt jonnekin menneisyyteen mantereelle. Sumuisen saariston, meren ja talven värit oli tavoitettu lavastuksessa, valoissa (Mika Randell ja Jarmo Esko) ja projektioissa kauniisti. Pääparin filmaaminen veden alla oli ehkä jo liioiteltu tehokeino, mutta kauniilta se näytti projektioissa.

Alma ja Sofia. © Otto-Ville Väätäinen / TKT

En varsinaisesti hurmaantunut Seilistä, mutta se tarjosi kauniin musiikin ja visuaalisen ilmeen ohella ajateltavaa, ja arvostan sitä musikaaleissa. Päätarina oli makuuni turhan melodramaattinen ja romanttinen, mutta se tarjosi samalla tilaisuuden kertoa paljon kiinnostavia sivujuonia. Musikaali ei yrittänyt tiristää katsojista itkua väkisin vaan jätti liikuttavuutensa suhteellisen vähäeleiseksi. Logomo ei akustiikaltaan ole optimaalinen esityspaikka, mutta äänenvoimakkuus oli sopiva eikä ääni särkynyt, joten tuskaa musiikki ei aiheuttanut. Esiintyjät olivat hyviä, Mikko Koukin ohjaus ei jättänyt näyttelijöitä seisoskelemaan tyhjän panttina eikä ainakaan tämä katsoja pitkästynyt tai tuntenut myötähäpeää missään vaiheessa. Jos mielisairaanhoidon historia, koskettavat tarinat ja/tai romantiikka kiinnostavat, Seili kannattaa mielestäni käydä vilkaisemassa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Teatterin Spotify-lista Seilin musiikista
Pro Seili-Själö ry

25 marraskuuta 2014

Yöllisen koiran merkillinen tapaus – TTT 2014

© Kari Sunnari / TTT
Kevään lehdistötilaisuudessa vierastin ohjaaja Otso Kauton tapaa korostaa Yöllisen koiran merkillistä tapausta tarinana Aspergerin syndroomasta, mutta varsinainen esitys onneksi jätti leimat ja diagnoosit lyömättä. Varmasti Christopher Francis Boone sijoittuu johonkin hieman poikkeavaan kohtaan autismin kirjossa, mutta olisi kiinnostavampaa hypätä hänen maailmaansa ihan vain erilaisen ihmisen maailmana. Autismin kirjo sitä paitsi on nimensä mukaisesti laaja ja voi näyttäytyä melkein miten tahansa, vaikka tietyt piirteet ovatkin tavallisempia kuin toiset. Markkinoinnin vuoksi pelkäsin hieman, että esitys keskittyy stereotypioiden esittelyyn, mutta onneksi se vältti isoimmat sudenkuopat ja loi Christopherista ennen kaikkea omanlaisensa ihmisen, jolla on persoona siinä kuin kaikilla muillakin.

Hurahdin tarinaan melko vauhdikkaasti. Ihan ensin luin kirjan yhdessä päivässä. Sen jälkeen kävin katsomassa National Theatren alkuperäisproduktion Finnkinon ystävällisellä myötävaikutuksella. Leffastriimaus oli jysähtävä kokemus. Ääni- ja valoefektit, hahmojen tunteet ja kohtaukset tulivat leffateatterin kankaalta ja äänentoistosta päälle vähän liiankin tehokkaasti ja aloin jo kaivata etäisyyttä näyttämön tapahtumiin. Päähenkilön paniikki ja ahdistus tunkivat tiensä suoraan aivoihin menemättä minkään tietoisen prosessoinnin kautta, eikä niiltä pystynyt suojautumaan oikein mitenkään. En juurikaan käy katsomassa elokuvia ja tämä saattaa olla sille yksi syy. NT:n proggis olisi tosin teatterissakin ollut hengästyttävän intensiivinen ja päällekäyvä. Hyvä, mutta katsojaltakin voimia vievä.

Isä ja poika. © Jouko Siro / TTT

Tampereen Työväen Teatterin produktio on hillitympi eikä ehkä samalla lailla vuoristoratareissu suoraan toisen ihmisen pään sisään. Silti en ensimmäisen katsomiskerran jälkeen kyennyt oikein käsittelemään sitä, vaan näytelmän tapahtumat vilisivät sekavana möykkynä päässäni. Joistakin teatteriesityksistä tulee krapulamainen olo, ja Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi niistä.

Toisella katsomiskerralla otin riskin ja ostin viime hetken lipun suoraan eturivin keskelle. Vaikka tapahtumat vyöryivätkin päälle, riski kannatti, koska toisella kerralla osasin jo varautua Christopherin maailmaan eläytymiseen. Jyrki Mänttäri Christopherin roolissa on uskomaton, ja oli vaikuttavaa nähdä jokainen tarkasti mietitty ele, ilme ja ylipäätään nelikymppisen miehen täydellinen muodonmuutos 15-vuotiaaksi pojaksi.

Christopher on sympaattinen, fiksu ja ajoittain tarkoittamattaan melko raivostuttava nuorukainen. Hän todella välittää ihmisistä ja eläimistä vaikkei osoita sitä samalla tavoin kuin muut ihmiset. Joitakin reagointitapoja Mänttärin Christopher oli selvästi matkinut koirilta, joiden tunneilmaisun skaala on ehkä helpompi oppia kuin ihmisten. Toisaalta Christopherin ylivirittyneet aistit varmasti saivat hänet helposti myös samastumaan koiriin. Esimerkiksi hätääntyessään ja puolustautuessaan hän alkoi haukkua uhkaavasti. Nautin katsella, kuinka Christopher muisteli äitiään, nuuhki tämän hiuksia ja näytti painavan mieleensä tämän tuoksua.

Naapuruston persoonia. © Jouko Siro / TTT

Tämä Christopher matki myös hyvin ihmisten äänensävyjä ja -painoja ja selvästi opetteli koko ajan fraaseja, sanontoja ja sanoja ja niihin kuuluvia puhumisen tapoja. Jokin hilpeä manaus painotuksineen oli selvästi opittu isän puheesta, kun taas juuri kuultu rouva Alexanderin käyttämä vieras sanapari toi mukanaan luonnollisesti myös rouvan käyttämät äänenpainot. Omassa puheessaan Christopher ei juuri käyttänyt äänensävyjä vaan puhui melko tasaisesti ja monotonisesti. Tunteet ja niiden ilmaisukeinot olivat hänelle vierasta aluetta, ja vasta kova puheääni tuntui viestittävän hänelle, että keskustelukumppani on vihainen. Opettaja Sandra (unelmanlempeä Miia Selin) viesti Christopherin kanssa mm. hymiöin ja opetti tunteiden tunnistamista.

Poika saattoi olla vähän hukassa tunneilmaisunsa kanssa, mutta ongelmia oli vanhemmillakin. Äiti (Minna Hokkanen) ei tuntunut osaavan kontrolloida tunteitaan juuri ollenkaan, vaan eli miltei lapsenomaisesti tunteiden ääripäästä toiseen. Isä (Auvo Vihro) taas oli kärsivällinen tiettyyn pisteeseen saakka, mutta kun hänellä meni hermo, jälki oli rumaa. Christopher puolestaan kulki lähes täysin järkensä johdattamana. Vanhempien äänekkäät tunteenpurkaukset ahdistivat häntä, mikä välittyi katsojallekin korvissa kaikuvana kohonneen pulssin äänenä. Hänellä ei kuitenkaan näyttänyt olevan keinoja käsitellä tai edes ilmaista tunteitaan ja niistä johtuvaa ahdistustaan, joka lopulta purkautui pakkoliikkeinä, epämääräisenä ääntelynä ja paniikkina. Ne taas lisäsivät vanhempien tunteita, ja kierre oli valmis. Vasta täydellinen paniikista ja tunnemyrskyistä uuvahtaminen rauhoitti Christopherin, joka ei niiden jälkeen enää tuntunut jaksavan reagoida yhtään mihinkään vaan jota vanhemmat liikuttelivat kuin tyhjentynyttä kuorta. Ei ihme, jos perhe ei toimi, kun vanhemmat ja lapsi ovat täysin toistensa vastakohtia ja heidän välillään on jonkinlainen tunteiden ja ymmärtämättömyyden muuri.

© Jouko Siro / TTT

Tarja Lapintien suunnittelema lavastus on simppelin minimalistinen. Christopherilla on oma kuvaannollinen mutta lavalla konkreettinen mukavuusalueensa, jolle hän ei salli muita ja jolta hän ei poistu. Vasta pakon edessä hän joutuu uskaltautumaan tuntemansa piirin ulkopuolelle, maailmaan jota hallitsevat suuret ihmismäärät, kovat äänet ja valtava virta aistiärsykkeitä. Siinä maailmassa seinät tuntuvat tulevan päälle, logiikkaa saa etsiä ja ennakointi on vaikeaa. Toisaalta mukavuusaluetta ympäröivät miljoonat tähdet ja avaruus, joihin poika pakenee maapallon kaoottisuutta.

Otso Kauton ohjaus toimi. Mainiot näyttelijät muuntuivat milloin miksikin hahmoksi tai esineeksi ja toimivat huumoria tuovana rekvisiittana vakavien aiheiden keskellä. Käsikirjoitusta oli National Theatreen verrattuna lyhennelty jonkin verran, ja lopputulos eteni minusta linjakkaammin kuin alkuperäinen. Kaikkea ei selitetty puhki vaan katsojalle jätettiin havainnoitavaa ja mietittävää. Alkuperäinen Mark Haddonin romaani on minämuodossa kerrottu, eikä sen siirtäminen lavalle ole sujunut ihan ongelmitta. Turhan usein muut ihmiset selostavat ääneen Christopherin kirjoittamaa tarinaa sen sijaan, että Christopher itse kertoisi ajatuksensa. Ratkaisu siirtää Christopheria toimivasta subjektista objektiksi, oman tarinansa kertojasta kerronnan kohteeksi, ja se vie voimaa tarinalta.

Yöllisen koiran merkillinen tapaus on yksi tämän kauden hienoimpia näytelmiä, ja suosittelen lämpimästi sen näkemistä. Toteutus on kunnianhimoinen ja onnistunut, ja vaikka NT:n tuotanto on upea, Työvis on pistänyt lavalle sen verran erilaiselta näyttävän version ettei niitä tule vertailtua.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
National Theatren sivu
Centrál Színházin (Budapest) sivu ja traileri

16 marraskuuta 2014

Phantom of the Opera – Hampuri 2014 & Lontoo 2013

Sopivasti kesken Suomen Oopperan kummitus -hypetyksen osuin Hampuriin katsomaan paikallista proggista. Vuonna 1990 The Phantom of the Opera avasi varta vasten rakennetun Neue Flora -teatterin, jäi taloon vuoteen 2001 saakka ja palasi viime vuonna uudelleen. Välissä 2000-paikkaiseen, huipputekniikalla varustettuun Neue Floraan ehtivät vieraisille mm. Titanic, Tarzan ja Tanz der Vampire. Viimeksi mainittu oli ensimmäinen lavalla näkemäni musikaali, joten tavallaan palasin hurahdukseni juurille. Ensi vuonna teatteriin on tulossa Disneyn uutukainen Aladdin-musikaali.

Vaikka The Phantom of the Operan tarinassa on kattokruunun mentäviä aukkoja ja Harold Princen 1980-luvun ohjaus on nykysilmin jo vähän kökkö, musikaalissa on jotain sadunomaista viehätystä joka jaksaa useimmiten temmata minut mukaansa. Lisäksi siinä on hulvattoman övereitä kasarisähkökitaroita, joita en vain voi vastustaa tällaisissa megamusikaaleissa. Voisin vaikka vannoa, että Hampurissa oli vielä lisätty nimibiisiin ja alkusoittoon muutama kitaranulvahdus lisää.

En mitenkään erityisemmin palvo alkuperäisiä englanninkielisiä tekstejä, joten Michael Kunzen saksannos kuulosti mielestäni paikoin ilmaisuvoimaisemmalta kuin alkuteksti. Hampurissa on kyllä tuunattu saksannosta vähän verrattuna alkuperäiseen wieniläiskäännökseen, ja esimerkiksi Engel der Muse (muusan enkeli) on aika hassu käännös Angel of Musicille. Jään jatkuvasti pohtimaan, kuka tuossa sanaparissa innoittaa ketä. Ilmeisesti Peter Hoffman, Hampurin alkuperäinen Phantom vuonna 1990, oli melkoinen diiva ja halusi itselleen varta vasten uudet lyriikat, joten nykyinen teksti voi olla sieltäkin peräisin.

© Brinkhoff/Mögenburg & Stage Entertainment

Viime vuonna Lontoossa näin nimiroolissa Geronimo Rauchin, jonka tulkinta syrjäytyneestä kellarinerosta oli psykologisesti kiehtova. Rauchin Phantom oli onneton ja rakkautta janoava hahmo, jolla selvästi oli vaikeuksia kontrolloida aggressiivisuuttaan. Vihaiset kohtaukset olivat lähes psykoottisia, ja tätä Kummitusta oli todella vaikea romantisoida naisen hellää hoivaa kaipaavaksi traagiseksi sankariksi. Pidin näkökulmasta, koska yleensä näen Phantomin juuri syvästi ongelmaisena, yhteiskunnasta syrjäytettynä ihmisenä, jonka mökkihöperyys, itsekeskeisyys ja omaan maailmaansa vetäytyminen alkavat olla kriittisessä pisteessä. Rauchin Phantomilla tuntui olevan muutama psykiatrinen diagnoosi siihen päälle, ja kaikessa pelottavuudessaan hahmo oli surullinen. Christinenä olisin lähtenyt lätkimään aika helvatan lujaa. En tunne erityisempää vetoa Phantomia kohtaan, mutta voisin kuvitella, että Raoul-Phantom-akselilla ehdottomasti Phantomin valitsevat katsojat ovat pettyneet Rauchin tulkintaan. Melko kirjaimellisesti seinähullu Kummitus olisi haastava kohde hoivaviettisimmällekin fanille. Rauchin tummasävyinen ja voimakas lauluääni sen sijaan oli hieno ja musiikin enkelille ihan uskottava.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Hampurissa kummitteleva Matthias Edenborn teki roolista hyvin erilaisen tulkinnan. Tämä Phantom oli suht hillitty, sarkastinen ja ivallinen ja selvästi piti yllä mahtailevaa, ylemmyydentuntoista ulkokuorta. Taide ja sen kautta eläminen tuntuivat määrittävän Phantomin tekemisiä enemmän kuin mikään muu. Christinen lähdettyä kuori kuitenkin romahti ja alta paljastui henkisessä kehityksessä jonnekin kauas menneisyyteen jäänyt pikkupoika. Kesken nyyhkytyksensä Phantom huomasi Christinen sivuun heittämän morsiushunnun ja sanoi lapsenomaisella, hellän "voi sinua hajamielistä höpsöä" -sävyisellä äänellä "Voi, unohdit huntusi!". Jos aika olisi sallinut, Phantom olisi varmasti juossut rantaan katsomaan, oliko Christine vielä tavoitettavissa, jotta unohtunut huntu ehtisi mukaan veneeseen. Siihen asti Edenbornin tulkinnassa ei ollut ollut mitään erityisen mieleenpainuvaa, mutta nuo viimeiset hetket lavalla sentään herättivät mielenkiintoani. Edenborn lauloi sinänsä ihan hyvin, mutta kaipasin ääneen lisää syvyyttä ja voimaa eikä ylimaallista musiikin enkeli -vaikutelmaa oikein syntynyt.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Christine (Valerie Link) ja Raoul (Nicky Wuchinger) olivat söötti pari. Christinessä oli naiivia herttaisuutta, mutta samalla hän oli sen verran toiminnan nainen että yritti esimerkiksi löysätä Raoulin hirttosilmukan solmua eikä vain seisoskellut pelastettavana. Lontoossa näkemäni Olivia Brereton oli laulaessaan ärsyttävän tönkkö, mutta Valerie Link todella näytteli hahmoa ja oli lavalla täysin luonteva. Raoulkaan ei ollut mikään kiintiötyperys vaan yritteliäs ja kiltti yläluokan nuorimies.

Carlotta ja oopperan johtajat olivat Hampurissa suosikkihahmoni. Varsinkin Andrélla (Marco Fahrland-Jadue) oli jatkuvasti jotain säätöä meneillään, ja Firmin (Reinhard Schulze) oli hupaisa setä. Rachel Anne Mooren verisesti loukattu oopperadiiva Carlotta oli samaan aikaan sekä hilpeä parodia että monitasoinen henkilöhahmo. Jonkinlaisena hyvän Carlotan mittarina pitämäni "Hän on hullu!" -toteamus Christinestä oli myötätuntoisen hämmentynyt, mistä pidin.

© Morris MacMatzen & Stage Entertainment

Muukin ensemble osasi asiansa. Meg (Vanessa Spiteri) oli vähän turhan lapsenomainen ja inhoan jatkuvan teennäisen balettikävelyn lisäksi sitä loppuposeerausta naamion kanssa koko sydämestäni, mutta sille ei kai tässä ohjauksessa voi mitään. Madame Giry (Michaela Christl) selvästi rakasti dramaattisia äänenpainoja ja liihotteli ympäriinsä kuin tuomiopäivän korppikotka. Ylipäätään tuntui, että Hampurin produktio repi vaivihkaa riemua musikaalin tahattomasta komiikasta ja kitschisyydestä eikä ottanut itseään aivan täysin vakavasti, mikä on mielestäni ihan hyvä suhtautumistapa.

Linkkejä:
Produktion kotisivu
Videotraileri YouTubessa

07 marraskuuta 2014

Phantom ja muita nimiä julki

Ooppera on vihdoin julkistanut ainakin suurimman osan Oopperan kummituksen miehityksestä:

Christine Daaé: Sofie Asplund / Hanna-Liina Võsa
Kummitus: Ville Rusanen / Ilkka Hämäläinen
Raoul, Vicomte de Chagny: Tero Harjunniemi / Olli Tuovinen
Monsieur Firmin: Sauli Tiilikainen / Markus Nieminen
Monsieur André: Juha Riihimäki / Jussi Miilunpalo
Carlotta Giudicelli: Hanna-Leena Haapamäki / NN
Madame Giry: Päivi Nisula / Sari Nordqvist
Ubaldo Piangi: Mika Pohjonen / Kai Pitkänen
Monsieur Reyer: NN
Meg Giry: Elli Vallinoja / Vilja Riutamaa
Bouquet: Robert McLoud / Jussi Merikanto

Ensi-ilta on 4.9.2015 ja muutkin sen syksyn esityspäivät on julkistettu. Yksittäisliput tulevat myyntiin tiistaina 11.11.2014 klo 9 (Oopperan oma lippukassa avautuu klo 11), joten tässä on viikonloppu aikaa kerätä voimaa ruuhkaraivoon. Varasimme jo aiemmin yhdistyksemme kautta ryhmälippuja, joten taidan jättää taistelun väliin, mutta onnea teille muille!

Ilkka Hämäläisen olen nähnyt Turun kaupunginteatterin Elisabeth-produktiossa kaudella 2005–2006, eikä äänessä Luchenin roolissa ainakaan ollut mitään vikaa vaikka popahtavammista pidänkin. Tero Harjunniemi Raoulina on tuossa listassa positiivisin yllätys. Jos Harjunniemi sai Jean Valjeanista silmissäni kiinnostavan hahmon, hänen Raoulistaankin voisi löytyä tavallista enemmän puhtia.

Yleisesti melko oopperamaista väkeä musikaaliksi, sanoisin, ja paljon Oopperan omaa väkeä huolimatta paljon rummutetuista kansainvälisistä koe-esiintymisistä. Vähän kyllä mietin, miten jotkut selviävät popahtavimmista biiseistä. Olen pettynyt muutaman toivomani nimen suhteen, mutta taloudelliset seikat taitavat puhua tuossa. Lisäksi talolla on varmaan melkoisia paineita saada operaatio Kummitukselle myös oopperayleisön suosio, missä nimet kuten Ville Rusanen saattavat auttaa kummasti. Toisaalta listalta jumalten kiitos puuttuvat myös pahimmat kauhuni.

Muoks:
Yle uutisoi Helsingin kaupunginteatterin tekevän syksyllä Billy Elliot -musikaalin. Odotinkin mielenkiinnolla, miten HKT vastaa haasteeseen, ja tuo suuruusluokka on jotakuinkin ainoa mahdollinen vastaus.